Turta

Hävettää ihan kamalasti kun en saa aikaiseksi vastattua kommentteihinne. Niiden kirjoittamiseen on mennyt arvokkaita hetkiä, joten lauseisiin pitäisi kyetä vastaamaan samantien. Kuiskauksenne olen lukenut läpi useita kertoja ja vastaankin niihin jokaiseen, mutta siinä voi mennä aikaa. On vain niin vaikeaa vastata jollekin. Kun kirjoitan, en ajattele kenenkään lukevan sitä. Kommenttiin vastatessa ikään kuin juttelee jollekulle. Se on pelottavaa. Niin moni asia menee pieleen kun avaan suuni. Sanon jotain väärin, hymyilen väärään aikaan, kasvoiltani on liian helppo päätellä mitä päässä liikkuu ja kaikki menee pieleen.


Mikään ei tunnu miltään. Joskus kaipaan kuristavaa ahdistusta ja hämähäkkejä. Niiden ansiosta tunsin olevani elossa, koska kuolleena ei olisi niin vaikea hengittää. Lupasin tänään J:lle, etten palaa kiertämään noidankehää kun sitä pelottaa, että homma karkaa taas käsistä. Olen kuin mikäkin kakara. En syö normaalia ruokaa, jos kukaan ei käske syömään tai vahdi että syön. Normaalin ruuan jättämän tyhjiön täyttää ahmimiskohtaukset, joita on kerran tai kaksi päivässä. Tahdon rikkoa ihoa ja nähdä punaista. Tunkea sormet kurkkuun ja puhdistua. Tuntea eläväni. Tuntea, että mä oikeasti olen tässä. Tulevaisuus pelottaa kun kaikki murtuu kuitenkin jalkojen alta.

Luen kateellisena päättäväisyyttä tihkuvia blogeja. Ne huutavat fanfaareina uuden alun puolesta kun musta on nakertanut toivoni täyteen reikiä. Se on kuin jauhosihvilä. Muutamia toivon rippeitä siellä sun täällä suurimman osan karatessa raoista pohjalle. Haluaisin uskoa kaiken muuttuvan paremmaksi. Kyynisyys on kuitenkin vienyt voiton enkä enää jaksa uskoa, että asiat voisivat muuttua radikaalisti tai yhdenkään unelmistani toteutuvan. Syömishäiriöyksikkö ja kelan rahoittama psykoanalyyttinen psykoterapia ovat ainoat jäljellä olevat oljenkorret. Kaikkea muuta on jo kokeiltu, eivätkä ne keinot ole pystyneet mua pelastamaan.

Miten J jaksaa välittää. Se on ainoa jota kiinnostaa mitä mulle oikeasti kuuluu. Ei ole ketään muuta. Ei ketään. Olisi niin paljon helpompaa jättää hyvästit kaikelle jos kukaan ei välittäisi. Nyt mä en voi tehdä sitä. Pelkään korkeita paikkoja, mutta silmät sidottuina hyppäisin kyllä. Nyt en kuitenkaan voi. En saa tehdä sitä kun juuri piireltiin ilmaan haaveita paremmasta. Sitä parempaa ei ikinä tule. Kaikki vain kuolevat tai lähtevät muuten vaan. Jos jättäisin J:n, niin ehkä se ei ottaisi haihtumista niin raskaasti. En mä sitä voi tehdä. En ainakaan, ellen ole aivan täysin varma ettei tää tilanne muutu miksikään. Jättäminen tuntuisi ilkeältä. Se olisi liian raakaa ottaen huomioon kaiken mitä se tai/ja me ollaan  jo jouduttu kestämään. Satuttaisin sitä kuitenkin tavalla tai toisella. En mä halua satuttaa sitä, mutten tiedä miten kauan enää jaksan. Olisi suunnattoman paljon helpompaa lähteä jos ei rakastaisi. Ei voi vain lopettaa rakastamasta. Joku voisi keksiä on/off napin, jolla saisi hallittua tunteitaan. Mä en halua nähdä pelkkää mustaa ja olla koko ajan kamala pessimisti. Vaihtoehtoja on siitä huolimatta tasan kaksi: herätä jonain päivänä ja tajuta ettei tyttöystävä hengitäkään tai tulla jätetyksi, jolloin ei vihaltaan ehkä ottaisi katoamista niin raskaasti. Tai sitten en ole itsekäs paska, vaan jatkan hengittämistä vaikka keuhkot täyttyisivätkin hämähäkeistä ja mustasta.

Kaikki on solmussa eikä missään ole mitään järkeä.