Turhaa

Here comes another fall from grace 

I'm always falling on my face

ja täytin 18.

17.1.
Viimeinen käynti psykologilla. Tästä lähtien hoito keskittyy syömishäiriöyksikköön, joka ei kuulemma hoida masennusta vaan keskittyy luonnollisesti syömisvammailuihin. Vaikka sainkin sairaanhoitajan mukaan liian korkeat masennuspisteet kyselystä, en koe olevani masentunut. Mä olen meri. Syviä allonpohjia ja korkeita aallonharjoja tulee ja menee. Se on elämää.

Psykologi lukee koneelta tietoja yksikkökäynnistä. Mut on kuulemma ilmoitettu bulimialuennolle ja pistetty kirjoittamaan ruokapäiväkirjaa vaikkei kummastakaan ollut viime kerralla minkäänlaista puhetta. Ehkä niistä kerrotaan sitten seuraavalla käynnillä. Tuntuu kuitenkin radikaalilta. Mulla ei ole bulimiaa. Se että ahmin silloin tällöin päivittäin enkä osaa syödä kunnolla ei tarkoita että oisin sairas. Kaikki on ihan hyvin.

Jutellaan psykologin kanssa miten ketuttaa kun asuntohaastattelu jäi väliin joulukuussa koska olin ulkomailla, miten itsetunto on noussut uuden harrastuksen myötä, miten kaikki on varsin mahtavasti ja siitä, miten olen huolissani J:stä kun sillä on vaikeaa. Psykologi on ylpeä kehityksestä. Siitä että jaksaa uskoa asioiden muuttuvan parempaan suuntaan. Hahaa, voi kun se tietäisi millaista on joka toinen päivä kun synkät pilvet peittää auringon.

Tää mitä mun pään sisällä sitten onkin, on vittumainen olio. Se tekee asioiden, tunteiden sun muiden kertomisesta turhan vaikeaa. Lähes joka kerta kun olen hyvällä päällä, tuntuu ettei psykologi/psykiatri/sairaanhoitaja/lääkäri tms ota tarpeeksi vakavasti. Silloin haluaisin saada ne näkemään kulissien taakse. Ravistella ja huutaa että ettekö te pässit näe. Tarvitsen apua enkä pärjää vielä yksin. Mä en ole vielä terve vaikka nyt sattuukin olemaan hyvä päivä. Huonoina päivinä taas "hoitohenkilöt" ottavat asiani liian vakavasti ja ylireagoivat. Tekevät asioista ihan liian ison numeron. Inhottavaa kun en osaa löytää harmaata mustan ja valkoisen välistä.

25.1.

Toinen käynti syömishäiriöyksikössä. Sairaanhoitaja kyselee kuulumisia ja juttelee niitä näitä. Se sanoo että nyt on hyvä kun en vaikuta yhtä toivottomalta kuin viimeksi. Tantta pyytää ottamaan farkut sun muut pois ja astumaan vaa'alle. Maantienvärinen pää kurottelee nähdäkseen vaa'an sylkemät numerot selkäni takaa. "Oi miten hienoa! Paino on pysynyt edelleen normaalina! Mahtavaa! Hyvä juttu." Läskiäläskiäläskiä. Painoin tämän verran viimeksi joulukuun lopussa vuonna 2009 ja kesällä osastolla syömishössötyksen aikana. Hävettää vaikkei pitäisi. Paino on normaali ja hip hei kaikki on hyvin. Sairaanhoitaja kysyy miten olen lihonut näin paljon alimmasta painostani. Syytän osastoa, ahmimiskohtauksia, lihasmassan mahdollista kasvua ja sitä etten osaa syödä muuta kuin läskiruokaa. Hoitaja kysyy pidinkö ruokapäiväkirjaa ja kävinkö bulimialuennolla, josta hän antoi viimeksi lappusia. Maantietantta ei antanut mitään lappusia viimeksi. Toivotti vaan hyvät jatkot ja sanoi että jutellaan tulevaisuudesta sitten ensi kerralla. Hämmentyneenä se inttää vastaan ja väitellään asiasta viisareiden juostessa ympyrää. Puheenaihe vaihtuu viimekerralla täytettyihin kyselyihin. Sain kuulemma joka ikisestä yli 21 pistettä kolmestakymmenestä, eikä se tosiaan ole hyvä juttu. Masennuspisteet olivat 32, laskeneet huimat kymmenen pistettä vuosi sitten netissä tekemästäni beckin masennustestistä. Silti hoitaja jaksaa inttää että olisin vaikeasti masentunut. Paskat. Tää on tämmöstä vuoristorataa. Teiniangstia. Se menee kyllä iän mukana ohi jos on mennäkseen.

Olen oikeasti pahoillani, etten saa aikaiseksi vastata kommentteihinne. Haluaisin kyllä ja olen lukenut vastaamattomat moneen kertaan läpi. En vain osaa löytää oikeita sanoja. Ei ole muka aikaa, vaikka todellisuudessa sitä on enemmän kuin tarpeekasi.

On hellyyttävää katsoa miten J huutaa kettuuntuneena ammuskelupeleilleen. Se raivoaa niin keskittyneenä muille nettipelaajille ja pudistelee ärsyyntyneenä päätään. En osaa päättää pitäisikö vastata myötäillen vai olla vain hiljaa. Keskityn tähän kirjoittamiseen niin sekin asia ratkeaa. Tekisi mieli hyökätä sen kimppuun ja halata. Niin teenkin ja jätän kirjoittamisen tältä erää. Tiistaina on hoitokokous tai vastaava, joten niihin aikoihin uutta postausta ja kommentteihin vastailua voi odotella.