Mun on hyvä olla vaikka vietän yön yksin pimeässä. Äidin askeleet ja eteisestä kajastava valo lämmittävät ja tuovat turvallisuuden tunnetta. Olohuoneen telkkarissa joku viheltelee huolettomasti. Sänky natisee ja vaikertaa joka kerta kun käännän kylkeä. Se ei kuitenkaan haittaa, koska hyvällä tuurilla olen kuukauden päästä omassa pienessä asunnossani ja pääsen natinasängystä eroon. Työ on raskasta kun pitää juosta edestakaisin kuin perseeseen pistetty karhu ja kaikki mitä ikinä tekeekin, pitää tehdä salaman nopeasti. Se ei kuitenkaan haittaa, koska neljän päivän päästä täytän 18 ja työnhaku helpottuu ainakin vähän. Aina voi toivoa.
Tuntuu ettei aika riitä mihinkään vaikken varsinaisesti teekään mitään. Tanssin, käyn töissä ja vietän aikaa J:n kanssa. Äiti valittaa etten ole tarpeeksi kotona ja se onkin totta, muttakun kotona ei ole hiljaista. Ei ole rauhaa tai yksityisyyttä. Kotona ei voi jutella vapautuneesti, koska seinät on niin ohuet ja muutenkin kaikki sisällä olevat kuulevat joka ikisen sanan jonka suustani päästän. Se häiritsee.
Oon pitkään miettinyt, että mikä se ratkaiseva juttu oli, joka sai mut pois luisesta karusellista. Luulen merkittävän tekijän olleen se kun lopetin syömisten ajattelemisen. Olin liian väsynyt kaikkeen, enkä jaksanut ajatella saati sitten suunnitella mitään. Toisin sanottuna lopetin laihduttamisen itse laihduttamisen takia. En jätä syömättä sen takia, että tietoisesti haluaisin laihtua. Nykyään jätän syömättä, koska siitä on muodostunut tapa. Vähitellen liikunta hupeni päivärutiinista syömisten pysyessä edelleen vähäisinä. Pilttien rinnalle tuli suklaa ja mutakakku rangaistuksena laiskuudesta. Syömisrytmini on muuttunut vähän parempaan suuntaan. Nykyään syön kun on nälkä, eli 1-3 kertaa päivässä. Se on sitten asia erikseen, mistä ruoka koostuu.
En osaa syödä normaalia ruokaa, jollen ole itse osallistunut sen tekemiseen. Vain läskiruuat ovat sallittuja ja sellaisia ovat muun muassa pizza, hampurilaiset, nugetit, suklaa, mutakakut, pullat, jäätelöt, kaikki rasvassa paistettu/friteerattu ym. Oon huomannut, että tää mun läskiruokaideologia kusee. Melkein vuoden ajan oon rangaissut itseäni kaikenlaisella roskalla, enkä siitä huolimatta ole oppinut olemaan syömättä. Pitää ajatella positiivisesti: ainakin saan edes jotain täytettä mahaan. En ymmärrä miten on ihan ok syödä omenaa tai banaania vain ja ainoastaan silloin kun heikottaa liikaa. Miksei ole sallittua syödä hedelmiä ja vihanneksia silloin kun huvittaa? Jos joku vain kertoisi, miksi ihminen keksii itselleen turhia säänöjä.
Koen tankotanssin aloittamisen olleen myös iso juttu paranemisprosessin kannalta. Aluksi oli sanoinkuvaamattoman inhottavaa pyörähdellä hyllyvänä peiliseinäisessä salissa nättien tyttöjen keskellä. Tunsin itseni rupikonnaksi riikinkukkojen vieressä. Muutamien tanssituntien jälkeen aloin tajuta, etteivät ne nätitkään tytöt osaa kaikkea heti. Opin koko ajan olemaan armeliaampi itseäni kohtaan. Vielä pääsen eroon perfektionistisesta mustavalkoisuudesta. Asiat on tehtävä täydellisesti tai muuten on turha edes yrittää. Typerää, typerää, typerää. Ei kukaan ole seppä syntyessään.
Tanssiessa oppii katsomaan kehoaan eri tavalla kuin pelkästään peilin edessä pönöttämällä läskejä tiiraillessa. Nähdessään kropan eri asennoissa, huomaa etteivät reidet näytäkään niin suhteettoman valtavilta. Olen jumissa tässä kehossa koko elämäni, joten voin vain opetella pitämään siitä huolta ja arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen. Mullakin on kyllä oikeus elää, vaikka maha pömpöttää ja naama näyttää kuolleelta rotalta. Oon ruma eikä nallekarkit mee tasan, elämä on kovaa. Pitää opetella korostamaan parhaita puoliaan, joita jokaisesta löytyy. En sano olevani tyytyväinen ulkonäkööni. Yritän pikkuhiljaa oppia hyväksymään itseni tällaisena.
Onnea teille vuoden johdosta. Olette kokeneet paljon yhdessä.
VastaaPoistaTsemppiä. Älä anna periksi! <3
Oneaa sulle ja J:lle ♥ ja hei, kuten oot huomannu, elämä hymyilee välillä, voimia!
VastaaPoistaps. "Olen jumissa tässä kehossa koko elämäni, joten voin vain opetella pitämään siitä huolta ja arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen." Osuit asian ytimeen, ja tämä totuus sai minut hymyilemään. Koska se on totta.
Itselleni oli syöminen ongelma pitkään ja ratkaisevaa oli juuri se, että lopetin sen ajattelemisen. Kiitosta on annettava myös äitini raivostuttavalle asenteelle, että syödään ruoka-aikaan, tai ei syödä ollenkaan. Niin ja annokset tulevat valmiiksi ladattuina, kuten osastolla. Nojoo, jotain hyvää äidissäkin. Tällä hetkellä syön 1-2 kertaa päivässä, psykiatri tuossa juuri sanoi ne taikasanat, että "pitäisi tarkkailla tuota sinun painoasi."
VastaaPoistaArmeliaisuutta pitää antaa itselle, muuten ei pärjää mitenkään. Sitä vaatii muuten aina vain enemmän, kunnes ei voi enää vastata vaateisiin ja silloin iskee epäonnistumisen peikko kiinni. Ei kukaan ole seppä syntyessään, näitä viisauksia pitää oppia ja opetella...
Onnea vuosipäivästä!♥ Tsemppiä hurjasti, minäkin haluaisin osata olla armeliaampi itselleni, katsoa välillä itseäni myös iloisin mielin :( Pieni askel kerrallaan!
VastaaPoistaOnnea ♥ ja mitä tuohon tanssiin tulee, oot mun idoli kyllä nyt tuossa suhteessa! jospa itsekkin oppisin tuollalailla asennoitumaan :) !
VastaaPoistaJa niin eikös syömishäiriö olekkin kavala, saattaa syödä ja olla suht normaalipainoinen, mutta silti ei osaa syödä. tsemppiä ja voimia ♥
Onnea teille kimpassaolon juhlapäivän kunniaksi. :) Ajattelin tuossa tekstiäsi lukiessani, että miksi me ihmiset pistämme ittemme niin lujille; ruoskimme ja haukumme ja teemme pahaa emmekä usko olevamme hyviä ja kelpaavamme juuri tällaisina.. Kun katsoo ympärilleen.. Meistähän välitetään. Pitäisi siis alkaa tehdä niin myös itse. Silloin olis toistenkin helpompi välittää. Saati sitten se oma olo, se helpottuisi niin paljon. Tässä on miullakin vielä tekemistä, mutta hyvällä tiellä ollaan.
VastaaPoistaMyö kerettiin seurustella reilu vuosi. Se oli hänen pisin suhteensa, minä olisin mielelläni kyllä mennyt vuosia ja vuosia ajassa eteenpäin.. Päädyttiin tähän ratkaisuun ihan vaan siksi, että hän näytti kyllästyneen minuun. Ei enää ollut iloinen, ei nauranu, ei edes jutellu miulle, vaikeni vain. Hänestä ei puuttunu mitään, ei ollu mitään mitä en ois voinu sietää tai oppia sietämään, ja sama kuulemma päti minuun. Joku vaan oli silti pielessä. En ole ihan siis perillä todellisista syistä. Mutta tämä on varmaa: mie en voi elää parisuhteessa, jossa en koe saavani osakseni rakkautta. Mie annan itsestäni kaiken. Ja haluan myös ottaa vastaan paljon.
Näin elämässä käy.. Ja silti jaksan uskoa, että miuakin odottaa jossain onnellinen suhde ja perhe-elämä. Missä ja milloin, se on eri asia.. Nyt todella luulin löytäneeni sen, vaan toisin kävi. Luulen, että pohjimmiltaan on kyse hänen kypsymättömyydestään ja peloistaan. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko yhteydenottoja vielä, ja minkä luonteisia. Onko asialle enää tehtävissä mitään? Tuskin. Mutta haluaisin silti kuulla jonkinlaisen katumuksen äänen. En suostu uskomaan, että vika on minussa. Oon pässi. :)
Kiitos myötätunnostasi. Tuntuu oikeasti tosi kivalta, että seurailet elämääni.