Turta

En tunne mitään. Katselen auton tummennetusta ikkunasta kerrostalojen neonvaloja ja katolla liehuvia lippuja. Haluan kiivetä niiden punaisten sekaan, hypätä ja tuntea jotain. Haluan kävellä yksin pimeitä katuja ja antaa musiikin rikkoa tärykalvot. Tahdon juosta, huutaa, sekoilla, juoda itseni tajuttomaksi ja tulla hakatuksi tai lyödä nyrkeillä lyhtytolppia kunnes käsistä lähtee tunto. En osaa purkaa pahaa oloa enää, kun en voi näännyttää itseäni ja leikkiä rangaistusruuilla. Liian paljon padottua agressiota, psykiatri sanoo. Se pitäisi saada ulos. No shit scherlock! Kerro jotain uutta äläkä puhalla kipeisiin haavoihin enempää tulta. Tarvitsen edelleen apua, vaikka aurinko pilkottaakin pilviverhon läpi.

Koulu tuntuu vaikealta. Herääminenkin on vaikeaa, enkä vieläkään yksin ollessani osaa syödä muuta kuin suklaata. Se on rangaistus siitä, että syön taas. Kieltämättä suklaa on rangaistuksena menettänyt merkityksensä lähes kokonaan, mutta saanpahan edes hetken oikeasti tuntea jotain. Mielummin elän itseinhon ja ahdistuksen pyörremyrskyissä, kuin annan päivien valua ohi samana harmaana massana. En enää osaa elää hetkessä, kun ei tarvitse ajatella auringon nousevan vielä kahdeksaa kertaa. Nyt mulla on liian monta tulevaa, sumuista päivää. Hukun stressiin ja mureheiden rei'ittämiin velvollisuuksiin.

Äiti tulee halaamaan ja sanomaan hyvät yöt. Se kysyy onko kaikki hyvin kun en saa taiottua kyyneleitä pois. Ei se ennen niin ole tehnyt. Tai on, mutta ei se silloin kuunnellut mitä vastasin. Yksi halaus voi poistaa tuhat murhetta vai miten se meni. No ei ehkä kuitenkaan. Halaus puuduttaa pahan olon väliaikaisesti, mutta sekin on paljon. Halatessa tulee sellainen olo, että on edes joku joka välittää. Ettei ole ihan yksin mustassa.

Blogi on muuttunut liian korniksi, kliseiseksi ja mauttomaksi. En osaa enää kirjoittaa. Nyt kun kaikki tunteet liukuu sumuun, en saa niistä otetta, enkä voi edes yrittää muuttaa niitä sanoiksi. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta voiko olla onnellinen jos mikään ei tunnu miltään?