Facebookiin ei pääse koulun koneella. Iltasanomien sivuilta Parhaat laihdutuskikat maailmalta kuulostavat houkuttavilta. Pitää ryhdistäytyä. Reidet ovat saaneet levitä rauhassa jo liian kauan. Mahakin muistuttaa pelottavasti rantapalloa. En ole liikkunut tai tehnyt kuntopiirejä kuukausiin. Nyt asioihin tulee muutos. Tunnin kestävä body workoutti näin aluksi vähintään joka toinen päivä. Heippahei, läskit. Ei tuu ikävä.
Ahdistaa, ahdisti, ahdistanut. En jaksa enää vääntää kättä pirujen kanssa. Jo tässä vaiheessa vuotta oon jättänyt menemättä kouluun, koska pelkään ihan liikaa epäonnistumisten aiheuttamia ahdistuskohtauksia, jotka puristaa sisäelimet verta tihkuvaksi solmuksi. Äiti on alkanut taas huutaa, koska en osaa olla. "Kyllä sun pitää oppia kestämään vastoinkäymisiä! Niitä tulee kaikille päivittäin, eikä kukaan niiltä välty." On se niin helppo sanoa noin, kun junasta myöhästyminen tai lasin kaatuminen ei aiheuta ahdistusitkuraivo-kohtauksia. Kivahan se siinä vieressä on moittia, kun ei itse joudu kestämään ja kokemaan. Haista paska.
Äiti tulee kotiin, heittää ruuan pöydälle ja lähtee pois. Sen ilmeet kirkuu rumasti, miten se ei kestä mua enää. Sen pitää päästä pois jonnekin, jossa sen ei tarvitse ajatella mua tai mun olemassaoloa. Kauas jonnekin. Ja niin se lähti.
En tiedä miten pitäisi olla. Sekava olo.
Mieliala vaihtelee liian nopeasti. Turhan usein on aikoja, jolloin en näe mitään syytä elämiselle ja yhtäkkiä tunnin päästä kaikki on enemmän kuin hyvin. Vainoharhainen kun olen, googlasin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin ja onnekseni oireet eivät ole yhtä vahvoja kuin diagnoosin vastaavat. Sinäänsä helpotus, mutten silti ymmärrä miten voisi olla normaalia, että tunteet heittelevät niin voimakkaasti laidasta laitaan.
Mokailen koko ajan J:kin kanssa. Selitin yhtenäkin päivänä innoissani varmaan tunnin siitä, miten Jackie Chan voittais Bruce Leen ihan kybällä. En tiedä heistä mitään, eikä mua taistelulajit juurikaan kiinnosta ja kaiken lisäksi J käsittääkseni ihailee Leetä. Sen olisi tehnyt mieli huutaa mulle, mutta se ei jostain syystä kuitenkaan halunnut. Ärsytin tunnin, eikä J tehnyt mitään. Yritti kyllä puhua mut hiljaseksi onnistumatta siinä. Se oli pelottavaa. Tuntui kuin joku muu olisi puhunut puolestani. Etten olisi hallinnut itseäni. Tätä "kohtausta" ennen muutama viikko sitten kyselin J:ltä, että miten sä reagoisit jos pettäisin sua sen ja sen kanssa. Silloin oli ihan samanlainen olo. Tuntui etten pystynyt vaikuttamaan siihen mitä sanon. Mikä helvetti mua vaivaa! Kaiken kukkuraksi nämä eivät olleet ensimmäisiä kertoja, vaan vastaavia tilanteita on ollut aiemminkin muiden tuttujen kanssa. Pelottavaa. En halua ottaa sitä riskiä, että satuttaisin J:tä uudelleen. Koska en kuitenkaan tiedä miksi käyttäydyn noin, en voi tehdä asialle mitään. Ainoa tapa säästää J puhehepuleilta on etten näkisi häntä. Haluan tavata, mutten satuttaa ja mitä jos satutan ja mitä jos en taas voi itselleni mitään ja mitä jos mitä jos mitä jos. Oon kamala ihminen.
Kello on seitsemän ja tuntuu siltä, että selviän vielä tästä. Mulla on kuitenkin loppujan lopuksi asiat ihan hyvin. Pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Ottaa opiksi virheistään ja hymyillä. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, unelmat auttavat jaksamaan.
Otsikko: Something Corporate - This Broken Heart
mitäpä jos sä pelkäät turhaan,
VastaaPoistaja elämä tapahtuu sinä aikana ?
elä, kultapieni. ♥
surkea syksy ja sitä rataa, pitäisi jaksaa yrittää olla ja elää vaikka päivät lyhenee ja pimenee, tulee kylmä ja loma on loppu. hymm kummallista, mutta toisaalta lohdullista tietää että syksy tulee ja menee joka vuosi. voimia ♥
VastaaPoistaniin tuttua noi puhehepulit.. minäki aina jtn sekoilen valtterille.. kyselen että ärsytänkö sua ja muuta rasittavaa ja sit kaikkea et mitä tekisit jos tekisin näin ja noin, suuttuisitko. enkä jälkeenpäin muuta ku kadu niitä puheita.. huoh, on se vaikeeta. mut voimia sulle pieni ♥
VastaaPoistaAnteeks, anteeks anteeks.. Tuntuu kauheelta kun nyt vasta vastaan sun kommenttiin.
VastaaPoistaPuheripulit on tuttuja, kyll mä uskon että J ymmärtää ja myös sen että se oikeesti välittää susta tosi paljon kun se on ollu sun tukenas, ainakin mitä tekstistäs oon lukenu.
Niin kuin anonyymi sano: "elä". Vaikka se kuulostais tylyltä, niin pitäis oikeesti vaan pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Olla sellasten ihmisten kanssa jotka saa sut nauramaan, joihin voi luottaa ja jotka todella välittävät. Niin PITÄIS tehdä. Mutta kuka siihen todella pystyy, niin en tiedä.
En ainakaan mä oo koskaan vielä pystynyt, mutta kyllä mä uskon ja toivon että joskus vielä pystyn ja teen niin. Ja uskon syvästi että säkin pääset siihen pisteeseen, mahdollisestikin aika pian.
Jos pitäis antaa jotain elämänohjeita, sanoisin että oo mahdollisimman sinä ja nauti elämästä. Mutta miten se onnistuu onkin ihan toinen juttu. Ja mikä mä oon sanomaan tällasta, kun omat asiat on ihan persuksillaan.
hahh.. Kukas tässä ny sai puheripulin. Poistin noin puolet tosta tekstistä, ku en mä mitää elämäkertaa sun kommenttiboksiin haluu raapustaa :D
♥
Anonyymi: Kunpa se vain olisikin niin helppoa.
VastaaPoista