Kärpäsinä keuhkoissa

Aamuksi on varattu aika psykologille, mutten löydä perille. Harhailen 20 minuuttia ihmistungoksessa etsien uusia tiloja. Likaisilla hisseillä päämäärättömästi ylös ja alas. Luovutan ahdistuksen kasvaessa sietämättömäksi. Äiti huutaa kun rahaa lentää kaaressa roskiin. Mä en saa olla näin hemmetin avuton. Ostan kultaiseen käärittyä lohtua ja laahustan bussille. Kultaista ei kuitenkaan voi syödä, koska ympärillä on liikaa uteliaita ihmisiä. Haluan syödä. Maha murisee turhan äänekäästi. Sadepisarat läiskähtelevät laiskasti kadulle. Liian paljon ihmisiä. Kotona koitan hukuttaa pahan olon pullaan ja suklaaseen. Paiskon tavaroita ja hakkaan sänkyä. Tukehdun tähän kurkkua kuristavaan tunteeseen.

Oon feilannut pahemman kerran. Ensinnäkin, aamupalaa olen syönyt kuluneen viikon aikana jopa kerran, sen lisäksi unirytmi on päin persettä ja epäonnistuin rangaistusruokien normalisoimisessa. Oon suunnattoman pettynyt ja vihainen itselleni. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tällainen hyllyvä läskikasa onnistu missään. Ketuttaa. Nyt on sellainen fiilis, että miksi edes yrittäisin kun epäonnistun kuitenkin. En jaksa enää epäonnistumisen, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden pyörremyrskyjä. Toivottavasti keskiviikkona asiat muuttavat suuntaa, kun koulu määrää rytmiä päivälle. Pakko jaksaa yrittää ja tehdä kipinästä tulta.
 
Ruosteisia, viiltäviä sanoja parvekkeella. Joku rääkyy korvaan likaisia lauseita. Et sä sitä ansaitse vitun läski. Ihan niinkuin se muka oikeasti susta välittäisi. Kaikki on pelkkää kulissia. Oot vaan se kakkosvaihtoehto. Sut heitetään kesäkissana menemään heti kun joku parempi tulee vastaan. Mitä sä muka kuvittelit? Että vaaleanpunainen prinsessatarina kestäisi ja eläisit elämäsi onnellisena loppuun asti? Ja paskat. Se löytää jonkun toisen jolloin sua ei enää tarvita.

 Tarvitsen aikaa, pakko päästä hengittämään. Kääriydyn vanhaan, rumaan peittoon ja suuntaan ulko-ovelle. Koitat estää kysellen, johtuvatko vetiset silmät ruosteisista sanoistasi. Kiellän ja yritän päästä ohitsesi. Vihdoin luovutat pettyneen näköisenä kun sanon tulevani pian takaisin. Sieppaan musiikin ja lähden seitsemännen kerroksen tuuletusparvekkeelle. Hyinen kivilattia saa ihon kananlihalle. Hauraita kyyneleiden tukahduttamia säveliä kylmän tuulen kuivattaessa kasvoja. Punainen metallikaide tuntuu viileältä jalkojen alla. Kaukana alhaalla katulamput tuikkivat keltaisina piirtäen rajoja hämärään. Ei mun tilanne muutu miksikään. Oon liian heikko ja typerä. Haluan jättää kaiken paskan ja syöksyä vapauteen. Päästä irti kaikesta. Hengittää. Epäröin liikaa. Hiivit pimeästä parvekkeelle ja silität selkääni.

Kuparinen taivas syöpyy mustaksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, se suhisee.