Ahneella on paskainen loppu

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska on ollut muuta tekemistä tai sitten oon vaan ollut niin lamaantunut, etteivät sormet ole jaksaneet hakata näppäimistöä. En muista kauanko siitä on kun viimeksi kirjoitin. Ehkä viikko tai kuukausi, en jaksa tähän hätään tarkistaa. Mokkula kusee kiitettävästi, mikä tekee kirjoittamisesta muutenkin ihan tarpeeksi hidasta ja hankalaa.

Karkeasi yleistettynä päivät ovat valuneet sormien läpi tähän tyyliin: herätys klo. 6.10 --> koulu alkaa klo.8 --> ahmin ihan liikaa ruokaa ruokalassa --> päästään kotiin neljältä ja niihin aikoihin ensimmäinen ahdistuskohtaus iskee --> rangaistusruokaa --> klo 18 syön jotain ja ahdistuskohtaus lievenee -->  klo. 20 toinen ahdistuskohtaus hyökkää jos on hyökätäkseen --> rangaistus --> klo 23-01 nukkumaan.

Tai sitten vaihtoehtoisesti oon viettänyt vuorokausia J:n kanssa ja ollut enemmän kuin onnellinen. J:n seurassa ei tarvitse pyöritellä kielen päällä myrkyllisiä sanoja, vaan voin nielaista ne odottamaan. Ilman ketään jään yksin pimeään niljakkaiden ajatusteni kanssa, jotka poraavat päähäni reikiä. Ajatukset raastavat hampaillaan silmäluomet irti ja kaivertavat terävillä neuloilla koloja vatsaan.

Kone tilttasi ja kirjoittamani teksti katosi. Ärsyttää. Koitan muistaa mitä kirjoitin

Tahdon ajatella ja uskoa, että vielä joku päivä pääsen eroon syömisvammailusta ja osaan olla onnellinen, vaikka olisinkin yksin mustassa. Loppujan lopuksi mulla on jo kaikki, mistä olen unelmoinut. Joku jota rakastaa ja joku joka rakastaa. Pitäisi osata ottaa rennommin ja oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Mitä sitten, vaikka en osaa olla oikein ja käyttäytyä? Ei kukaan ole, eikä kukaan ikinä tule olemaan täydellinen. Mun ei tarvitse näännyttää itseäni ja laihtua olemattomiin, jotta saisin hyväksyntää. Mitä sitten, vaikken osaa tehdä virheettömästi kasvojen alkupuhdistusta tai perusmeikkiä toiselle? Koulua on kestänyt vasta kolme viikkoa enkä voi vaatia itseltäni, että osaisin kaiken heti. Mun täytyy oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, eikä stressata turhasta. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Pitäisi kirjoittaa useammin, koska se motivoi jatkamaan. Kirjoittaessa ajatukset pääsevät vapaiksi, eikä niiden karkumatkaa voi estää. Kirjoittaessa musta ei hallitse ajatuksia, vaan se sekoittuu  keltaiseen sulautuen yhdeksi massaksi. Ajatukset rönsyilevät loputtomiin, mikä tekee niiden sanoiksi pukemisesta vaikeaa.

Vielä syömisistä sen verran, että suhtautumiseni ruokaan ei ole muuttunut miksikään. Rangaistusruuatkin elävät loisina arjessa. En osaa syödä normaalisti, vaan joko lappaan lautasen täyteen ruokaa tai jätän kokonaan syömättä. Pyrin olemaan ajattelematta syömistä, koska muuten se karkaisi kuitenkin käsistä. En ole vieläkään uskaltanut aloittaa lenkkeilyä ja äidin punnitessa ruhoni kerran viikossa, en halua nähdä vaa'an sylkemiä lukuja. Ei auta kuin uskoa, että vielä joku päivä pääsen tästä eroon. Ehkä jos jaksaa toivoa tarpeeksi, asiat muuttavat pikkuhiljaa suuntaa.

The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return. 

- Moulin Rouge