I want to be so skinny that I rot from the view

Pienet, valkoiset napit naamaan ja aamu lähtee käyntiin. Jätän rautatabun ja vitamiinipillerin ottamatta. Pärjään kyllä ilmankin. En mä niitä tarvitse. Tänään äikäntunnin välissä olisi ruokailu, joten jätän menemättä kouluun. En jaksa enää keksiä tekosyitä. Polttava aamuaurinko paljastaa arpien läikittämät kädet. Käperryn lämpimän untuvapeiton uumeniin ja nukahdan taas. Juoksen pakoon pahalta maailmalta.

Huono omatunto kalvaa. Olisin nähnyt erästä kaveriani pitkästä aikaa, mutta valehtelin olevani kipeä. Olisin nähnyt J:tä, mutta valehtelin taas. Valehtelin jotta voisin juosta loskassa ja kävellä pitkiä kävelylenkkejä kunnes jalat pettävät. Mitä mulle on tapahtunut? Kaikista mieluiten eristäytyisin kaikista ja kaikesta, juoksisin päivät pitkät ja lipittäisin vihreää teetä. Keskittäisin kaiken energiani laihduttamiseen. Mun päässä pyörii vain ja ainoastaan kuppaiset kalorit. Mä en ole enää mä. Joku muu ohjailee mua. Tää ei oo enää kivaa. Haluun vanhan minän takaisin. Tosin, vanha minä saisi olla paljon laihempi. Kuitenkin.

Muutin tavoitepalkkia hieman. Lisäsin siihen joulunaikaisen painoni. Painonpudotus on ollut todella hidasta. Oon onnistunut pudottamaan vaivaiset 5 kiloa neljässä kuukaudessa! Senpä takia en anna itteni syödä enää mitään kiinteää. Pelkkää fanta zeroa, teetä, vettä ja multivitamiinimehua. Tosin, oon niin koukussa omar-suklaaseen (hukutan siihen pahan olon), etten kykene luopumaan siitä ja jääpaloista. Jos/kun sorrun syömään suklaalevyn, kulutan sen pois. Lähden vähintään tunnin lenkille, kahden tunnin kävelylenkille ja juoksen puoli tuntia portaita. Mähän en liho enää grammaakaan.

Otsikko: Manic Street Preachers