They creep out of the cellar shaft

Pääsin opistoon, jonne mulla ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia! Äiti ja sukulaiset olivat väärässä kun väittivät kiven kovina, etten pääsisi sisään. 600 hakijaa ja onnistuin jotenkin eksymään 16 onnekkaan opiskelupaikan saaneen joukkoon. Sisällä on ilotulituksia, raketteja ja pumpulia. Ei näin voi käydä mulle. Ainutlaatuisen täydellinen poikaystävä (joka on nyt jossain miljoonan kilometrin päässä ja mulla on sitä mieletön ikävä) ja unelmien opiskelupaikka. Tän täytyy olla hyvää unta, josta herään minä hetkenä hyvänsä ankeaan arkeen. Ei tää voi olla mahdollista. Ei mulle voi käydä näin.

Vihaan noita hoitajia. Lounaalla sain syötyä koko lautasen tyhjäksi, lukuunottamatta pientä kermaviilikastikelammikkoa. Kysyn hoitajalta riittääkö syömiseni, jos syön vielä tarjottimella olevan leivän ja jälkiruuan. "Eipä se riitä kun tarjottimen kalorit on laskettu ihan pienintäkin pisaraa myöten", se sanoo ja hymähtää halveksuvasti. Tuijotan hoitajaa pöyristyneenä. Söin oksennusta pidätellen limaiset kasvispihvit ja muut lautasella olevat mössöt ihan turhaan. Ulkoiluluvat lipuvat koko ajan kauemmas ulottumattomiin. Leuka alkaa täristä. Koitan tukehduttaa nyyhkytyksen tunkemalla ruisleipää kurkusta alas. Ahdistuksen ja turhautumisen värittämä pahanolon pyörremyrsky kasvaa sisälläni mustana. Teen kaikkeni, eikä se kuitenkaan riitä mihinkään. Kyyneleet valuvat puroina saaden leivän maistumaan suolaiselta.

Hoitajat rupattelevat vieressä iloisina ja korjaavat muiden koluttuja astioita. "Haluutko vielä vettä?", toinen niistä kysyy ja katsoo virnuillen mun vetistäviä, punaisina hehkuvia silmiä. En vastaa. Tuijotan tarjotinta, tyhjäksi koluttua salaattikulhoa ja kermaviililänttiä. Pään sisällä ristiriidat sotivat keskenään verisesti. Kouristava ahdistus kasvaa ja saa ruisleipää pitelevät kädet tärisemään. Hoitajat hääräävät ympärilläni sanomatta mitään. Toinen heistä hyräilee iloisesti ja katsoo mua hymyillen, kun repäisen keittiöstä talouspaperia kuivatakseni poskia pitkin juoksevat joet. Miksi kukaan hoitajista ei sano mitään? Miksi yksi tytöistä saa kaikki hoitajat huolestuneina ympärilleen vetämällä hiuksia kasvojensa eteen, mutta ketään ei kiinnosta kun itken ruokapöydässä? Tuntuu epäreilulta, että mä en ansaitse apua. Olisi riittänyt, että joku olisi istunut viereen tai vaan kysynyt mikä mulla on. Tunnen itseni näkymättömäksi.

Juuri kun olin saanut ulkoiluluvat (2 kertaa 30min päivässä) ja olin ensimmäistä kertaa yksin ulkona kahteen viikkoon - luvat riistettiin pois. Tuntuu epäreilulta, koska en ole tehnyt mitään erilailla kuin aiemmin. Kyselen hoitajilta syytä lupien viemiseen. Vastaukseksi saan kyllästyneitä katseita ja outoja termejä hoitolinjauksesta. "Mitä hemmettiä mä tein väärin ja mitä kaikkea mun pitää tehä saadakseni ne luvat takas?", räyhään tummahiuksiselle hoitajalle. "Kyse ei ole siitä, ettetkö olisi toiminut oikein. Saat luvat kun tarjotinruokailuja ei tarvitse enää korvata nutridrinkeillä." Mitäs helvettiä. Menee vähintään puoli vuotta, ennen kuin saan pakotettua mahaani sen mielettöämän ruokavuoren. Miksi mun annetaan maistaa vapautta ja ihastuttuani se riistetään räkäisesti nauraen pois? Ikinä ei mee nallekarkit tasan.

Itken hoitokokouksessa saamatta ainuttakaan sanaa suustani. Viheliäiset, arvostelevat katseet tuijottavat uteliaina. Vanhemmat ja hoitohenkilökunta juttelevat siitä, miten syön edelleen liian vähän. Jos en pian pysty parempaan, joudutaan turvautumaan nenämaha-letkuun, ne sanovat. Ahdistus kasvaa kasvamistaan. Ne eivät näe miten mä yritän. Teen parhaani ja enemmän, mutta se ei kuitenkaan riitä. Sanoinkuvaamattoman turhauttavaa. En vaan yksinkertaisesti pysty syömään yht'äkkiä 2000 kaloria päivittäin, vaikka kuinka haluaisin. Miksi noiden pässien on niin vaikea tajuta sitä.

Äiti huutaa eteisessä miten musta ei ole mihinkään.

Battle for the sun

"OSASTO PV1
Ruokailulla ylitin itseni: söin 5 palaa perunaa ja 3 haarukallista kurkkusilppua. Syömisen jälkeen on hermoja raastava hiljainen tunti. Makaan hetken ruman vihreällä sängyllä, kunnes ahdistus iskee hyökyaaltona. Alan hyppiä itku kurkussa haarahyppyjä pienessä tiiliseinäisessä huoneessa. "Mitäs täällä tapahtuu kun kuuluu kolinaa?", hoitaja tunkeutuu ovenraosta. Lopetan hyppimisen ahdistuksen vain kasvaessa. Olisihan mun pitänyt tietää, että ne kuulevat miten tää valas läjähtelee lattiaa vasten. Hävettää."

Pää ei toimi. Oon ollut täällä nyt 10 päivää, eikä olo ole juurikaan parantunut. Ei kuitenkaan ahdista yhtä paljoa kuin kotona. Täällä vietetty viikko tuntuu kuukaudelta ja hoitajat ovat mukavia, jos niille tulee semmonen fiilis. Psykologia oon tavannut kaksi kertaa ja jouduin täyttämään harhoihin liittyviä kyselyjä. Se on turhauttavaa, koska oon varma että  ahdistuksen, liian vilkkaan mielikuvituksen ja pelon aiheuttamat hallusinaatiot katoavat kun pääsen eroon masennuksesta.

Aluksi mulle määrättiin 1800 kalorin tarjotin ruokailu. Koska en pystyin syömään siitä ruokakasasta vain sadasosdan, tarjottimen kalorimäärä laskettiin 1200:taan. Lopulta tarjotinruokailu lopetettiin kun sain vakuutettua yhdelle hoitajalle, että syön kyllä ilman valmiiksi laadittuja annoksia. Pidin lupaukseni: söin aamupalalla 1½ paahtoleipää, lounaalla söin 1/4 lautasellista epäilyttävän näköistä riisiä, 5 tomaatti siivua, inhottavan kalkkunapalan, vähän kastiketta ja kulhollisen raparperimössöä vanilijavaahdon kanssa. Oon ylpeä ittestäni, vaikka maha painaakin 5000 kiloa. Mähän parannun ja pääsen takaisin kotiin.

"OSASTO PV 9 
Itken ilman mitään erityistä syytä. Turhaan. Kyyneleet valuvat poskia pitkin, eikä niitä voi estää. 
Ehkä itken, koska huomen aamu on kiireinen enkä usko selviäväni siitä. Ehkä itken, koska huonekaverit naureskelevat mutta en osaa olla iloinen. Ehkä itken, koska on ihan mieletön ikävä, tai ehkä itken koska tajuan että kaikki loppuu aikanaan.

Vedän peiton kasvojeni päälle karatakseni ystävällisiltä sanoilta ja ttukehduttaakseni liian kirkkaat valot. Toivon voivani lakata hengittämästä ja leikittelen ajatuksella, että hukuttautuisin lavuaariin. Peiton alla tuoksuu maissi ja mandariinin hajuinen saippua." 

Syöminen ahdistaa edelleen, mutta J:n ja vanhempien vierailut auttavat jaksamaan. Peiliin katsoessa hieman kuopalla olevat posket, selkeästi erottuvat, terävät kylkiluut ja pehmeälle mahalle voimakkaana kontrastina törröttävät lantioluut näyttävät melko rumilta. Siitä huolimatta pelkään, ettei tälle lihomiselle tule loppua ja reisieni leviämistä niin, etten mahdu enää ovista sisään. Mut on punnittu täällä kerran ja silloin ruhoni painoi 50.8kg ja koska oon ilmeisesti kasvanut kaksi senttiä, painoindeksi on ihan liian iso 18.7.

Kaiken kaikkiaan osasto ei ole läheskään niin kamala paikka kun kuvittelin. Täällä on paljon hyviä tyyppejä ja oon päässyt jo kerran päivälomallekin. Usein hoitajat ja osaston tiukat säännöt ottaa päähän, vaikka huonekavereiden kanssa juteltua tajuaa sen kaiken olevan kai kuitenkin vain omaksi parhaaksi.

Liian paljon asiaa ja liian vähän aikaa. Murr.

I will battle for the sun

and I wont stop until I'm done

I will brush up all the dirt

and I will pretend it didn't hurt

-Placebo

Hengissä

Voi fan. Oon sairaalan maksullisella netillä, täs koneessa oli jotain häikkää ja mun ulkonaliikkumislupa loppuu viiden minuutin päästä. Postaus jäi kesken ärrärr. Kiitos uusille lukijoille. Kirjoitan postauksen loppuun varmaan huomenna ja vastaan kommentteihin. Toteutan noi sivupalkin jutut kun joku kaunis päivä pääsen kotiin omalle koneelle. Ja nyt pitää juosta takasin osastolle.

Ihan okei, helvetin okei

Hävettää toi edellinen postaus. Varsinkin se, että J luki sen. Oisin halunnut vajota maan alle kun sain tietää siitä. Oon aikasemmin antanut J:lle luvan lukea tätä blogia, koska en osaa puhua näistä asioista. Tuntuisi, että valehtelisin jos se ei tietäisi mun niin sanotusta synkästä puolesta. Siitä huolimatta kaduttaa toi ihme angstipostaus. Tapani mukaan olin ylireagoinut ja J:llä oli ollut "vaan" tositosi huono päivä.

Vietin viikonlopun J:llä ja nyt ahdistaa. Olisi pitänyt tehdä jotain enemmän. Olla jotain enemmän. Sanoa jotain toisin. Nyt me ei nähdä kahteen viikkoon ja normaalisti ollaan nähty useammin kuin joka toinen päivä. Tää on isompi muutos kuin mitä mä alunperin osasin kuvitella. Sitä paitsi käyn edelleen sisällissotaa itseni kanssa. Mä en ole valmis parantumaan. Mistä mun edes pitäisi parantua? Ei tää näin voi jatkua. Kyllä mä tarvitsen apua. Pöh, mitään millään avulla tee. Kyllä mä kestän vielä kun oon tähänkin asti pärjännyt. Eihän mulla edes ole mitään ongelmaa jne.

Juostaan kiljuen metsätietä karkuun itikkaparvilta. Jutellaan tyttöjenjuttuja ja huudetaan törkeyksiä. Riehutaan ja tanssitaan välittämättä muista. En edes tajunnut, miten paljon mä olen kaivannut tätä. Kunpa meidän välit eivät olisi missään vaiheessa katkenneet.

Luulin, että pärjään ilman kavereitakin - ja kyllä mä pärjäänkin. Kaverit saavat kuitenkin elämän näyttämään paljon valoisammalta. En enää edes muista milloin olen viimeksi nauranut jonkun kanssa, jos poikaystävää ei lasketa mukaan. Melko säälittävän erakoitunutta.

Viikonlopun syömiset: mutakakkua n. 800kcal, metsämarjasosetta 50kcal, pari nallepuh pastillia 3kcal, lasillinen mountain dew freetä 5kcal, jääpaloja = 858kcal
Viikonlopun liikkumiset: kävelyä ~9km 534.6kcal
= 858 - 534.6 =  323.4kcal

Huomenaamulla pakkaan laukun, laahustan bussipysäkille ja matkustan keskustaan. Sieltä lähdetään äidin kanssa osastolle. Pelottaa, jännittää, ahdistaa ja sisällä on sekavien tunteiden pyörremyrsky, josta ei saa mitään selvää.

Ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa

Epämääräinen avautumiskohtaus. 

Olin yhden tytön kaveri yli kahden vuoden ajan säälistä. Tiedän, että se on törkeää ja väärin. Tuntui vaan niin julmalta katsoa vierestä, miten se istui joka ikinen välitunti yksin harmaan kukkapenkin reunalla. Menin juttelemaan hänelle ja siitä lähtien aloin saamaan entistä enemmän paskaa niskaani. Liikunhan sen "ruman, lapsellisen vajokin" kanssa ja senpä takia mutkin leimattiin rumaksi vajariksi. (en kuitenkaan syytä tyttöä siitä, että muakin alettiin syrjiä. ei se sen vika ole.) Esitän tämän tytön hyvää ystävää viidenneltä luokalta seittemännen luokan puoleen väliin asti, mutta sen jälkeen en enää kestä. En jaksa nauraa jutuille, jotka eivät ole hauskoja, enkä halua tuhlata aikaani näytelmän ylläpitämiseen. Tajuan elämän olevan liian lyhyt tuhlattavaksi semmoiseen. Tajuan myös, miten julma olen valehdellessani näin pitkään. Sen lisäksi saan tarpeekseni luokkalaisten pilkasta, naurunkohteena olemisesta ja syrjinnästä. Haluan kuulua porukkaan. Olla osa jotain. Annan tytön ymmärtää, etten halua olla enää hänen kaverinsa ja saan tytön äidin vihat niskaani. Vaikka en olekaan enää tytön kaveri, ei ruman ja lapsellisen varjarin leima katoa mihinkään. On se kiva kun on kymmenen vuotta samalla luokalla samojen kasvojen kanssa. Saan maksaa virheestäni kovan hinnan, mutta sen siitä saa. Life is a bitch and then you die.

En tiiä miksi kirjoitan asiasta tänne. Ehkä halusin vaan saada tän ulos, koska en oo puhunut siitä kenellekään. Jostain syystä lähiaikoina kaikki vanhat muistot ja traumat ovat nousseet pinnalle.

Anteeksi vielä viimeyön postauksesta. Toivottavasti kovin moni ei ehtinyt lukemaan sitä. Oli sanoinkuvaamattoman paha olla ja mua pelotti. Herätin äidin ja  kerroin sille että pelkään tappavani itteni. Se lohdutti ja nukuttiin viime yö vierekkäin. Keskellä yötä herään ja nousen istumaan. Vaatekaapista kuuluu kuorsausta. Suunnittelen rikkovani huoneeni ikkunan ja aion hypätä seitsemännestä kerroksesta. Lösähdän perunasäkkinä alla olevan kaupan katolle ja pääsen eroon tästä paskasta. Vilkaisen vieressä tuhisevaa äitiä. En mä voi tehdä sitä. Äiti oli ihan rikki jo kun serkku teki itsemurhan. Ei se ansaitse enempää tuskaa ja pahaa oloa. Vedän peiton ylleni ja jatkan nukkumista kyynelten lämmittäessä poskia.