En tajua mikä mua vaivaa. Jonain päivänä itsetunto on pilvissä, tuntuu että pystyn melkein mihin vaan jos tarpeeksi yritän ja elämä näyttää valoisalta. Seuraavana päivänä en taas meinaa päästä sängystä ylös koska iljetän itseäni ja tuntuu ettei mistään tule mitään. Silmitön ahdistus saattaa hyökätä kimppuun, vaikka sekuntti sitten hyppelehdin iloisena. En ymmärrä. Ahdistuskohtaus saattaa lähteä yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta toisinaan se kestää koko loppu päivän tai useampiakin päiviä. Ketuttaa tämmönen mielialavuoristorata. Ei tää tunnu normaalilta/pelkältä masennukselta.
Ensimmäinen tankotanssitunti. Toinen kerta kun harrastan minkään tyyppistä liikuntaa osastojakson jälkeen.
Ulkona on kylmä ja ohjaaja on myöhässä. Kymmenkunta siroja tyttöjä värjöttelee pakkasen sotkeman oven edessä. Ennen kuin varasin tunnin, luin erilaisia aiheeseen liittyviä keskusteluja netistä ja niiden kautta sain käsityksen ystävällisestä ja rennosta ilmapiiristä. Joudun pettymään karvaasti. Heti kun valitsen tangon, kaksi tyttöä alkavat mittailemaan ruhoani katseillaan. Toinen sähähtää ja tummahiuksinen käskee menemään muualle. Minulla on koko salin valtavimmat, ihraisimmat reidet. Kaikki tuijottavat. Hävettää. Mitä mun päässä liikkui kun kuvittelin voivani osallistua tunnille shortseilla. Jätesäkki olisi ollut paremman kokoinen vaihtoehto hyllyville selluliiteille. Tekisi mieli juosta pois. Karkuun nättien tyttöjen pistäviltä katseilta.
Kätken punaiset aallot säärystimien ja pitkiten hihojen taakse. Muutaman minuutin päästä ohjaaja käskee ottamaan housut (jos ei ole shortseja), säärystimet ja sukat pois. Hennon, kiharapäisen ohjaajan katse unohtuu liian pitkäksi aikaa jalkoihini. Haluaisin vajota maan alle. Itsetunto on nollassa ja silmissä sumenee. Pyörryttää. Vastapäisen seinän peittävästä peilistä irvistää kuvottava naama, pömppömaha ja virtahevon reidet. En tajunnukaan näyttäväni näin vastenmieliseltä. Jos olisin tajunnut miltä näytän aiemmin, en olisi edes poistunut kotoa. Käyn täyttämässä vesipullon päästäkseni karkuun kuvajaiselta. Haluan painaa pikakelausnappia, palata kotiin ja jäädä sinne. Eipähän muiden tarvitse kärsiä tämmösen näkemisestä.
Tunnin jälkeen on kaikesta huolimatta hyvä olo. Kestin fyysisen ja henkisen kuivun, enkä luovuttanut heti. Seuraava tunti on varattu keskiviikoksi. Toivottavasti se menisi edes vähän paremmin.
Minähän se siinä. En todellakaan taitojeni, vaan kokoni puolesta.
Tuo tyttö on taitava. Sattuu vain olemaan saman kokoinen.
Huomenna alkaa rangaistusruokalakko. Pakko päästä pinttyneestä periaatteesta eroon. Kun aloitan alusta omassa asunnossa, en voi jatkaa samoja kuppaisia tapoja. Ei ole enää varaa tippua pohjalle. Pitää ryhdistäytyä. Rangaistusruokaan menee ihan liikaa rahaa. Kuukauden palkasta (~400e) ei ole enää juuri mitään jäljellä.
Menen tänään kauppakeskukseen avaamaan säästötilin, jonne vaivalla hankitut setelit menevät piiloon. Ihan pakko saada rahat takuuvuokraan. En voi jäädä tänne pitemmäksi aikaa kuin on pakollista. Kotona on liikaa synkkiä muistoja yli kymmeneltä vuodelta. Pelkkä täällä oleminen lamauttaa ja saa varjot hiipimään rääkyen seinistä.
Tavoitteet
paino on nyt 53kg ja kuukauden päästä 51kg
säästötilin avaaminen + rahan säästäminen
rangaistusruokalakko
kunnolla liikuntaa
ihmissuhteisiin panostaminen
aikataulut syömiselle ja niiden noudattaminen
Muutin blogin ulkonäköä, koska enää kyse ei ole salaisuuksista. Salaisuudet on revitty päivänvaloon tarkasteltaviksi ja nyt niistä pitäisi päästä eroon. Nimeksi valitsin Battle for the sunin, koska se kuvaa tätä hetkeä ja on erään parhaan bändin albumin & kappaleen nimi.
En ymmärrä mitään. Elän pienien hipaisujen, tunteiden, hiipivien kuvien ja sävelien kautta - en niinkuin pitäisi. Pitäisi olla fiksu, terve, asiallinen ja asiansa osaava, järkevä ihminen. Olen jättänyt syömisvammailun nurkkaan mätänevänä omenana. Tai niin ainakin itselleni uskottelen. Unohdan turhan usein syödä. Sen lisäksi olen koko ajan rankaissut itseäni ja ajatuksiani suklaalla sun muulla läskiruualla. Se on kuitenkin vain sivuseikka. Pääasiahan on että syön ja lihon kunnes räjähdän. Sehän on normaalia, niinkuin kunnan palkkaama hölmö uskottelee. Maha on turvonnut ja se muistuttaa jo huolestuttavasti rantapalloa.
Syömiseen menee ensinnäkin
- todella paljon rahaa
- aikaa jonka voisi käyttää muuhunkin
- mielenterveys rutiinien muutoksesta
- olematon kontrollin tunne
- lihoo ja on kuvottava
Toisaalta syömisen hyviä puolia olisi
+ ettei tarvitsisi jättää menemättä paikkoihin sen takia, että niissä saatetaan tarjota ruokaa
+ ns. normaali vuorokausirytmi
+ jaksaa paremmin
Vaaka kuiskii korvaan houkuttelevista unelmista ja höyhenistä. Tiedän että se ei johda mihinkään. Pelkkä turvallisen tuntuinen noidankehä, jonka syövereihin vähitellen hukun. Onko elämällä muutenkaan mitään annettavaa? Liian upea parisuhde, joka ei voikestää enää kauaa. Sitä onnea on jatkunut kohta vuosi, joten pian se riistetään pois. Varmasti riistetään. Ja kun niin käy, onko enää syytä pärskiä siirappia keuhkoista ja koittaa hengittää?
Toteutumattomissa unelmissa roikkuminen piirtää tummanpunaista jokea sisälle. Unelmat häilyvät usvaan, eivätkä ikinä toteudu. Ne repivät juuri ommellut saumat rikki ja vuodan kuiviin. Pelkään putoavani yhtä kovaa alamäkeen kuin viime syksynä
Puhelin soi vihaisena. Paniikki ja äkkilähtö. Ahdistus hiipii sängyn alta. Oon vihainen ja helvetin turhautunut itseeni. Pyysin lisäaikaa enkä silti tullut takaisin sovittuun aikaan. En mä saa olla näin typerä ja huolimaton. Ansaitsen moisesta rangaistuksen. Mutakakkua kunnes maha räjähtää ilmapallona. Piikit tekevät reikiä vihreään kun juoksen bussipysäkille. Odotan kunnes jaloista lähtee tunto. J oli kai katsonut aikataulua väärin. Seuraava bussi ei ilmesty lähiaikoina.
Lähden kävelemään roudan peittämien ruohonkorsien viertä. Kotiin on liian pitkä matka kuljettavaksi yksin pimeässä. Jalat peittävä verkko ja takki, jonka vetoketju on rikki toivottavat kylmän tervetulleeksi. Ei tän näin pitänyt mennä. Katulamput maalaavat oranssia jäiseen asfalttiin. Oon yksin tässä roudan raiskaamassa kuilun pohjassa. Mielikuvitus lähtee lentoon maalaten pienimmillekin rasahduksille ja varjoille kasvot vertavuotavin hampain.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miltä tuntuu kun lämpimät kyyneleet jäätyvät poskille.
tapaaminen äidin ja psykologien kanssa dissositiivistä taipumusta liikaa haihatusta koiran ja oman kämpän perään ei ole nähnyt kun syö ei tule pärjäämään kelan rahoittama psykoterapia suhde ei tule kestämään väärä asenne turhan negatiiviset ajatukset masennus lähtee asenteenmuutoksella suhde ei tule kestämään masennus muuttuu krooniseksi ei tule pärjäämään keskittymiskyky keskitasoa syyttää liikaa itseään ei tule pärjäämään palkka ei riitä elämiseen ei tule pärjäämään ei tule pärjäämään ei tule pärjäämään hyppää jo
