Ja niin kaikki hajoaa taas käsiin

Jyrkkää alamäkeä alas lumipallona. Lopetan blogin kirjoittamisen. Muutama läheinen on tätä seurannut ja ymmärtänyt tekstejä väärin tai sitten olen vain kirjoittanut turhan epämääräisesti. Joka tapauksessa blogini aiheuttaa turhia murheita läheisille, joiden ei tarvitsisi joutua ottamaan niitä ruosteisia taakakseen.

Koulussa menee huonosti ja voi olla, että joudun keskeyttämään sen. Taas. En vain pysty menemään saati sitten olemaan siellä kun alkaa ahdistaa. En edes tiedä miksi ahdistus tulee. Se vain hyökkää nurkan takaa. Stressaan myös ihan mielettömästi turhasta, enkä saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka yritän. Kokeestakin selvisin nipin napin - 0.75 pistettä vähemmän ja en olisi päässyt läpi. En kuitenkaan halua joutua keskeyttämään opiskeluja jälleen kerran. Miten apina pitää olla, ettei selviä lukiosta tai edes amiksesta? Miten pässi pitää olla, että heittää 2 vuotta opiskeluelämästään menemään? Jos keskeytän opinnot arvostetussa opistossa, en tule pääsemään sinne uudelleen. Pitäisi löytää jostain töitä. Miten tulen pärjäämään elämässä jos en pysty edes käymään lukiossa tai opiskelemaan ammattiin? Pelkällä peruskoulun todistuksella ei tee yhtään mitään. Paniikki.

En osaa olla. Äiti tulee ovelle valittamaan. Se sanoo että itkeminen pitää lopettaa. Väsyttää niin etten jaksaisi enää kyyneleitä, mutta ei itkemisen lopettaminen silti käy sormia napsauttamalla. Pitää tehdä jotain. Oon kyllästynyt itkemään itteni uneen. Terävä rikkoo ihoa ja henkinen tuska hukkuu kipuun. Sotkua saksien kärjessä ja raitoja. Seuraavana päivänä kaduttaa kun jäljet eivät kadonneet, vaikka niiden piti jo silloin lähteä tiehensä. Vuosi sitten lupasin itselleni, etten vajoaisi näin alas. Keuhkoihin on siitä huolimatta valunut vettä ja hukun pikkuhiljaa.

Illalla Girl, interruptedia ja ananasta.

 

Kiitos kommenteistanne ja tuesta. Tätä kautta ette enää minusta kuule.
Vastaan edellisten postausten kommentteihin myöhemmin tänään, koska mokkula ei tottele.

♥ Ananas

Turta

En tunne mitään. Katselen auton tummennetusta ikkunasta kerrostalojen neonvaloja ja katolla liehuvia lippuja. Haluan kiivetä niiden punaisten sekaan, hypätä ja tuntea jotain. Haluan kävellä yksin pimeitä katuja ja antaa musiikin rikkoa tärykalvot. Tahdon juosta, huutaa, sekoilla, juoda itseni tajuttomaksi ja tulla hakatuksi tai lyödä nyrkeillä lyhtytolppia kunnes käsistä lähtee tunto. En osaa purkaa pahaa oloa enää, kun en voi näännyttää itseäni ja leikkiä rangaistusruuilla. Liian paljon padottua agressiota, psykiatri sanoo. Se pitäisi saada ulos. No shit scherlock! Kerro jotain uutta äläkä puhalla kipeisiin haavoihin enempää tulta. Tarvitsen edelleen apua, vaikka aurinko pilkottaakin pilviverhon läpi.

Koulu tuntuu vaikealta. Herääminenkin on vaikeaa, enkä vieläkään yksin ollessani osaa syödä muuta kuin suklaata. Se on rangaistus siitä, että syön taas. Kieltämättä suklaa on rangaistuksena menettänyt merkityksensä lähes kokonaan, mutta saanpahan edes hetken oikeasti tuntea jotain. Mielummin elän itseinhon ja ahdistuksen pyörremyrskyissä, kuin annan päivien valua ohi samana harmaana massana. En enää osaa elää hetkessä, kun ei tarvitse ajatella auringon nousevan vielä kahdeksaa kertaa. Nyt mulla on liian monta tulevaa, sumuista päivää. Hukun stressiin ja mureheiden rei'ittämiin velvollisuuksiin.

Äiti tulee halaamaan ja sanomaan hyvät yöt. Se kysyy onko kaikki hyvin kun en saa taiottua kyyneleitä pois. Ei se ennen niin ole tehnyt. Tai on, mutta ei se silloin kuunnellut mitä vastasin. Yksi halaus voi poistaa tuhat murhetta vai miten se meni. No ei ehkä kuitenkaan. Halaus puuduttaa pahan olon väliaikaisesti, mutta sekin on paljon. Halatessa tulee sellainen olo, että on edes joku joka välittää. Ettei ole ihan yksin mustassa.

Blogi on muuttunut liian korniksi, kliseiseksi ja mauttomaksi. En osaa enää kirjoittaa. Nyt kun kaikki tunteet liukuu sumuun, en saa niistä otetta, enkä voi edes yrittää muuttaa niitä sanoiksi. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta voiko olla onnellinen jos mikään ei tunnu miltään?

On the outisde I'm trying, 'Cause inside I'm dying

Facebookiin ei pääse koulun koneella. Iltasanomien sivuilta Parhaat laihdutuskikat maailmalta kuulostavat houkuttavilta. Pitää ryhdistäytyä. Reidet ovat saaneet levitä rauhassa jo liian kauan. Mahakin muistuttaa pelottavasti rantapalloa. En ole liikkunut tai tehnyt kuntopiirejä kuukausiin. Nyt asioihin tulee muutos. Tunnin kestävä body workoutti näin aluksi vähintään joka toinen päivä. Heippahei, läskit. Ei tuu ikävä.

Ahdistaa, ahdisti, ahdistanut. En jaksa enää vääntää kättä pirujen kanssa. Jo tässä vaiheessa vuotta oon jättänyt menemättä kouluun, koska pelkään ihan liikaa epäonnistumisten aiheuttamia ahdistuskohtauksia, jotka puristaa sisäelimet verta tihkuvaksi solmuksi. Äiti on alkanut taas huutaa, koska en osaa olla. "Kyllä sun pitää oppia kestämään vastoinkäymisiä! Niitä tulee kaikille päivittäin, eikä kukaan niiltä välty." On se niin helppo sanoa noin, kun junasta myöhästyminen tai lasin kaatuminen ei aiheuta ahdistusitkuraivo-kohtauksia. Kivahan se siinä vieressä on moittia, kun ei itse joudu kestämään ja kokemaan. Haista paska.

Äiti tulee kotiin, heittää ruuan pöydälle ja lähtee pois. Sen ilmeet kirkuu rumasti, miten se ei kestä mua enää. Sen pitää päästä pois jonnekin, jossa sen ei tarvitse ajatella mua tai mun olemassaoloa. Kauas jonnekin. Ja niin se lähti.
En tiedä miten pitäisi olla. Sekava olo.

Mieliala vaihtelee liian nopeasti. Turhan usein on aikoja, jolloin en näe mitään syytä elämiselle ja yhtäkkiä tunnin päästä kaikki on enemmän kuin hyvin. Vainoharhainen kun olen, googlasin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin ja onnekseni oireet eivät ole yhtä vahvoja kuin diagnoosin vastaavat. Sinäänsä helpotus, mutten silti ymmärrä miten voisi olla normaalia, että tunteet heittelevät niin voimakkaasti laidasta laitaan.

Mokailen koko ajan J:kin kanssa. Selitin yhtenäkin päivänä innoissani varmaan tunnin siitä, miten Jackie Chan voittais Bruce Leen ihan kybällä. En tiedä heistä mitään, eikä mua taistelulajit juurikaan kiinnosta ja kaiken lisäksi J käsittääkseni ihailee Leetä. Sen olisi tehnyt mieli huutaa mulle, mutta se ei jostain syystä kuitenkaan halunnut. Ärsytin tunnin, eikä J tehnyt mitään. Yritti kyllä puhua mut hiljaseksi onnistumatta siinä. Se oli pelottavaa. Tuntui kuin joku muu olisi puhunut puolestani. Etten olisi hallinnut itseäni. Tätä "kohtausta" ennen muutama viikko sitten kyselin J:ltä, että miten sä reagoisit jos pettäisin sua sen ja sen kanssa. Silloin oli ihan samanlainen olo. Tuntui etten pystynyt vaikuttamaan siihen mitä sanon. Mikä helvetti mua vaivaa! Kaiken kukkuraksi nämä eivät olleet ensimmäisiä kertoja, vaan vastaavia tilanteita on ollut aiemminkin muiden tuttujen kanssa. Pelottavaa. En halua ottaa sitä riskiä, että satuttaisin J:tä uudelleen. Koska en kuitenkaan tiedä miksi käyttäydyn noin, en voi tehdä asialle mitään. Ainoa tapa säästää J puhehepuleilta on etten näkisi häntä. Haluan tavata, mutten satuttaa ja mitä jos satutan ja mitä jos en taas voi itselleni mitään ja mitä jos mitä jos mitä jos. Oon kamala ihminen.

Kello on seitsemän ja tuntuu siltä, että selviän vielä tästä. Mulla on kuitenkin loppujan lopuksi asiat ihan hyvin. Pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Ottaa opiksi virheistään ja hymyillä. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, unelmat auttavat jaksamaan.

Otsikko: Something Corporate - This Broken Heart

Siili repimässä aivoja

Mitä jos tiikerit osaisivat lentää ja taivaalta sataisi tähtiä? Jos ruoho olisi purppuraa ja sylkisi pieniä hämähäkkejä, joiden jalat ovat solmussa? Tai mitä jos kuu varastetaan, taivas mustuu, aurkinko katoaa ja vesi värjäytyy tuskasta punaiseksi?

Haluan muuttaa omaan kämppään. Se olisi turvapaikka, jonne kuka tahansa ei pääsisi räkimään teräviä sanoja. Turvapaikka, jossa voisin itse opetella lentämään. Opettelisin syömään ilman äidin apua. Toki saan nytkin syötyä ja onnistun melkein hukuttamaan hyi saatana helvetin läski mitä sä kuvittelet tekeväsi -ajatukset. Söisinkö kuitenkaan, jos kukaan ei vahtisi? Jättäisinkö jääkaapin tyhjilleen kun siihen kerrankin olisi mahdollisuus? Tilaisuus tekee varkaan, ne sanovat, mutta ei musta ole varkaaksi (ketä sä yrität huijata, apina!). Kyllä mä pärjäisin. Ja ainahan ne hokee, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Onko siis sillä merkitystä syönkö vai en, jos asiat järjestyvät kuitenkin jollain tapaa? Ajatusten pyörremyrsky.

Pitäisi tehdä niin paljon asioita. Ajatella mitä sanoo sen sijaan, että sanoo mitä ajattelee. Käyttäytyä eri tavalla. Säteillä ja nauraa vesipisaroille jotka valuvat naruina lasia vasten. Pitäisi löytää kauneutta pimeästä ja osata vielä arvostaakin sitä. Musta ei ole siihen. Ota tai jätä, mutta en osaa muuttaa asennettani pelkästä miellyttämisen tai hyväksytyksi tulemisen halusta.

Keväällä pitäisi pystyä tekemään opintojen kannalta merkittävä valinta: kouluttaudunko kosmetologiksi hoitolaan vai kosmetiikkaneuvojaksi. Voisin kouluttautua kosmetologiksi ja suorittaa sen jälkeen kosmetiikkaneuvojan tutkinnon (+ 4 kuukautta), mutta jaksanko opiskella suuntausta joka ei erityisemmin kiinnosta? En usko että saisin motivaation riittämään kahdeksi vuodeksi. Luisuisin kuitenkin taas ja jättäisin menemättä kouluun. Vaan entä jos kuitenkin pystyisin siihen ja kaikki menisi ihan hyvin? Arr selvännäkijä olisi kiva. Hahaa miten typerä voi ihminen olla. Stressaan jo nyt ihan liikaa asiasta, joka pitää päättää vasta keväällä. Ei luoja.

Montakohan kaloria oon päivän aikana ahmaissut.. pää kiinni lohivuokaa ehkä jotain 3 haarukallista, salaattia ja vettä ~200kcal nyt hiljaa fanta zeroa 4kcal lopeta nyt jo saatana ei kiinnosta hyi vitun läski ja aamullakin pala omenapiirakkaa ~400kcal.. Musiikkia hiljentämään turhat kuiskaukset. Tää vastavirtaan räpiköiminen on tuskaa vaikka olenkin jo melko lähellä rantaa. Ehkä juuri se tekeekin tästä entistä raskaampaa. Tuntuu kuin joku härnäisi ja vetäisi joka kerta edistyessäni rantaviivaa kilometrillä kauemmaksi. Kun jonkun asian suhteen menee hyvin, (tällä hetkellä perheen ja J:n) niin tottakai kaikki muu meneekin sitten vauhdilla päin persettä. Muistin sekoilu tekee opiskelusta hankalaa ja pitää esittää normaalia. Valehtelin pääsykokeissa olevani terve, joten en voi pyytää lisäapua tai armoa aikarajojen suhteen. Pään sisällä juustoraastimia, jotka repivät aivot riekaleiksi. Hukun.

Ahneella on paskainen loppu

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska on ollut muuta tekemistä tai sitten oon vaan ollut niin lamaantunut, etteivät sormet ole jaksaneet hakata näppäimistöä. En muista kauanko siitä on kun viimeksi kirjoitin. Ehkä viikko tai kuukausi, en jaksa tähän hätään tarkistaa. Mokkula kusee kiitettävästi, mikä tekee kirjoittamisesta muutenkin ihan tarpeeksi hidasta ja hankalaa.

Karkeasi yleistettynä päivät ovat valuneet sormien läpi tähän tyyliin: herätys klo. 6.10 --> koulu alkaa klo.8 --> ahmin ihan liikaa ruokaa ruokalassa --> päästään kotiin neljältä ja niihin aikoihin ensimmäinen ahdistuskohtaus iskee --> rangaistusruokaa --> klo 18 syön jotain ja ahdistuskohtaus lievenee -->  klo. 20 toinen ahdistuskohtaus hyökkää jos on hyökätäkseen --> rangaistus --> klo 23-01 nukkumaan.

Tai sitten vaihtoehtoisesti oon viettänyt vuorokausia J:n kanssa ja ollut enemmän kuin onnellinen. J:n seurassa ei tarvitse pyöritellä kielen päällä myrkyllisiä sanoja, vaan voin nielaista ne odottamaan. Ilman ketään jään yksin pimeään niljakkaiden ajatusteni kanssa, jotka poraavat päähäni reikiä. Ajatukset raastavat hampaillaan silmäluomet irti ja kaivertavat terävillä neuloilla koloja vatsaan.

Kone tilttasi ja kirjoittamani teksti katosi. Ärsyttää. Koitan muistaa mitä kirjoitin

Tahdon ajatella ja uskoa, että vielä joku päivä pääsen eroon syömisvammailusta ja osaan olla onnellinen, vaikka olisinkin yksin mustassa. Loppujan lopuksi mulla on jo kaikki, mistä olen unelmoinut. Joku jota rakastaa ja joku joka rakastaa. Pitäisi osata ottaa rennommin ja oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Mitä sitten, vaikka en osaa olla oikein ja käyttäytyä? Ei kukaan ole, eikä kukaan ikinä tule olemaan täydellinen. Mun ei tarvitse näännyttää itseäni ja laihtua olemattomiin, jotta saisin hyväksyntää. Mitä sitten, vaikken osaa tehdä virheettömästi kasvojen alkupuhdistusta tai perusmeikkiä toiselle? Koulua on kestänyt vasta kolme viikkoa enkä voi vaatia itseltäni, että osaisin kaiken heti. Mun täytyy oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, eikä stressata turhasta. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Pitäisi kirjoittaa useammin, koska se motivoi jatkamaan. Kirjoittaessa ajatukset pääsevät vapaiksi, eikä niiden karkumatkaa voi estää. Kirjoittaessa musta ei hallitse ajatuksia, vaan se sekoittuu  keltaiseen sulautuen yhdeksi massaksi. Ajatukset rönsyilevät loputtomiin, mikä tekee niiden sanoiksi pukemisesta vaikeaa.

Vielä syömisistä sen verran, että suhtautumiseni ruokaan ei ole muuttunut miksikään. Rangaistusruuatkin elävät loisina arjessa. En osaa syödä normaalisti, vaan joko lappaan lautasen täyteen ruokaa tai jätän kokonaan syömättä. Pyrin olemaan ajattelematta syömistä, koska muuten se karkaisi kuitenkin käsistä. En ole vieläkään uskaltanut aloittaa lenkkeilyä ja äidin punnitessa ruhoni kerran viikossa, en halua nähdä vaa'an sylkemiä lukuja. Ei auta kuin uskoa, että vielä joku päivä pääsen tästä eroon. Ehkä jos jaksaa toivoa tarpeeksi, asiat muuttavat pikkuhiljaa suuntaa.

The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return. 

- Moulin Rouge