Say it like you mean it

En osaa kirjottaa. Ajatusten muuttaminen sanoiksi on hankalaa niiden ollessa solmussa. Toisaalta pitäisi laihduttaa ja liikkua, toisaalta taas aloittaa opiskelu, koittaa pysyä terveenä ja nauttia elämästä. Kaikissa asioissa on omat hyvät ja huonot puolensa, joita en osaa punnita. En tiedä enää mistään mitään. Kaikki on sekavaa.

En "saa" enää käyttää ainoaa tapaani käsitellä ahdistusta (säädellä syömistä), joten fiksuna kaverina hakkasin päätä seinään suihkussa. On sanomattakin selvää ettei se mitään auttanut. Oltiin riidelty pikkusiskon kanssa ja se päättyi siihen, että mun hiukset ui mutakakussa. En tajunnutkaan kuvottavani siskoa noin paljon. Ei kai kukaan normaali tee tollasta koska juotiin J:n kanssa pari lasia jääkaapissa ollutta kokista. Myöhemmin pikkusisko tuli pyytelemään anteeksi, mutta ei se tapahtunutta miksikään muuta. Ei mua sinäänsä se itse hiusten sotkeentuminen ketuta, vaan vihaan itteäni koska oon niin iljettävä että mua heitellään jo ruualla.

Pelottavaa kun taas pienimmätkin vastoinkäymiset saavat mut hautomaan itsemurhaa. Nytkin tekisi mieli vetää yliannostus lääkkeitä, juoda bensaa ja sytyttää tulitikku kielelle sekä hypätä parvekkeelta. En mä ansaitse elää. Revin ihoa, paiskon tyynyjä ja huudatan musiikkia. Paskat tästä mitään tule. Haluan tuhota itteni. Laihtua kuoliaaksi ja kadota.

Ruho painaa liikaa enkä saa itteäni ylös lattialta, joten julkaisen niitä vanhoja kuvia sitten illalla.

 

Vapaus

Oon tosi pahoillani tästä pitkään kestäneestä kirjoitustauosta. Osastolla ollessa en päässyt yksin ulos, joten tänne kirjoittelu oli käytännössä mahdotonta. Ahdistaa, kun en pysty vastaamaan kaikkiin kommentteihinne. Yhteen kommenttiin vastaamisessa menee suunnilleen 15 minuuttia ja kommentteja on ehtinyt kertyä rästiin melkein 30.. Senpä takia taidan tästä lähtien vastata juttuihinne kommentoimalla omaa tekstiäni. Anteeksi epämääräinen selitys. Pää ei toimi aamuisin.

Asiaan. Ehdin jumittaa osastolla 6 viikkoa ja sain vasta nyt tietää diagnoosini. Puhtaan valkoiselle paperille on printattu riviin rumia sanoja. Epätyypillinen syömishäiriö ja vaikea masennus psykoottisin oirein. Ne rivit valehtelevat. Mulla ei ole edelleenkään mitään ongelmaa.

"6.7.2010
Jos vertaa nykyistä oloa (kun on syönyt ns normaalisti) siihen jatkuvaan ylitsepääsemättömään synkkyyteen, joka imi kaikesta ilon ja värit, en palaisi lähes mistään hinnasta siihen syömättömyyden aiheuttamaan pimeyteen. Kun se vaan olisikin niin helppoa.

Alun loputtomalta tuntuvan ahdistuksen hälvettyä huomaan muistini parantuneen, asioihin keskittyminen on huomattavasti helpompaa, olo on kevyempi vaikka paino nousee, sen lisäksi mm. innostun ja kiinnostun jutuista helpommin kuin ennen. Lyhyesti sanottuna maailma on paljon valoisampi ja parempi paikka.

Järki ja tunteet eivät mene yks'yhteen."

En koe, että osastolla olo olisi auttanut mitenkään erityisemmin. Joo, opin syömään 1600 kaloria päivässä koska oli pakko. Mustat ajatukset eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Ne ovat säilyneet koko ajan liimattuina takaraivoon. Haluan edelleen laihduttaa ja iljetän itseäni. Lihoin osastolla ollessani 5-helvetin-kiloa. Tällä kertaa hävitän kaikki kroppani ihrat hitaasti, mutta varmasti. Voin aloittaa operaation vasta hoitotakuun mentyä umpeen, eli kahden viikon päästä. Hahhaa ja ne kun luulivat voittaneensa.

Ihmisarvoni määrittyy mittanauhan ja  vaa'an kautta. Tavoittelen edelleen 45 kilon painoa, tällä kertaa pitää vain toimia huomaamattomammin kuin ennen. Vielä laihdutan itseni olemattomiin.

On niin paljon helpompaa päästää irti, kuin jatkaa taistelemista.

And I'm a little bit lost without you

                                  and I'm a bloody big mess inside

                                                             -Scouting For Girls

They creep out of the cellar shaft

Pääsin opistoon, jonne mulla ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia! Äiti ja sukulaiset olivat väärässä kun väittivät kiven kovina, etten pääsisi sisään. 600 hakijaa ja onnistuin jotenkin eksymään 16 onnekkaan opiskelupaikan saaneen joukkoon. Sisällä on ilotulituksia, raketteja ja pumpulia. Ei näin voi käydä mulle. Ainutlaatuisen täydellinen poikaystävä (joka on nyt jossain miljoonan kilometrin päässä ja mulla on sitä mieletön ikävä) ja unelmien opiskelupaikka. Tän täytyy olla hyvää unta, josta herään minä hetkenä hyvänsä ankeaan arkeen. Ei tää voi olla mahdollista. Ei mulle voi käydä näin.

Vihaan noita hoitajia. Lounaalla sain syötyä koko lautasen tyhjäksi, lukuunottamatta pientä kermaviilikastikelammikkoa. Kysyn hoitajalta riittääkö syömiseni, jos syön vielä tarjottimella olevan leivän ja jälkiruuan. "Eipä se riitä kun tarjottimen kalorit on laskettu ihan pienintäkin pisaraa myöten", se sanoo ja hymähtää halveksuvasti. Tuijotan hoitajaa pöyristyneenä. Söin oksennusta pidätellen limaiset kasvispihvit ja muut lautasella olevat mössöt ihan turhaan. Ulkoiluluvat lipuvat koko ajan kauemmas ulottumattomiin. Leuka alkaa täristä. Koitan tukehduttaa nyyhkytyksen tunkemalla ruisleipää kurkusta alas. Ahdistuksen ja turhautumisen värittämä pahanolon pyörremyrsky kasvaa sisälläni mustana. Teen kaikkeni, eikä se kuitenkaan riitä mihinkään. Kyyneleet valuvat puroina saaden leivän maistumaan suolaiselta.

Hoitajat rupattelevat vieressä iloisina ja korjaavat muiden koluttuja astioita. "Haluutko vielä vettä?", toinen niistä kysyy ja katsoo virnuillen mun vetistäviä, punaisina hehkuvia silmiä. En vastaa. Tuijotan tarjotinta, tyhjäksi koluttua salaattikulhoa ja kermaviililänttiä. Pään sisällä ristiriidat sotivat keskenään verisesti. Kouristava ahdistus kasvaa ja saa ruisleipää pitelevät kädet tärisemään. Hoitajat hääräävät ympärilläni sanomatta mitään. Toinen heistä hyräilee iloisesti ja katsoo mua hymyillen, kun repäisen keittiöstä talouspaperia kuivatakseni poskia pitkin juoksevat joet. Miksi kukaan hoitajista ei sano mitään? Miksi yksi tytöistä saa kaikki hoitajat huolestuneina ympärilleen vetämällä hiuksia kasvojensa eteen, mutta ketään ei kiinnosta kun itken ruokapöydässä? Tuntuu epäreilulta, että mä en ansaitse apua. Olisi riittänyt, että joku olisi istunut viereen tai vaan kysynyt mikä mulla on. Tunnen itseni näkymättömäksi.

Juuri kun olin saanut ulkoiluluvat (2 kertaa 30min päivässä) ja olin ensimmäistä kertaa yksin ulkona kahteen viikkoon - luvat riistettiin pois. Tuntuu epäreilulta, koska en ole tehnyt mitään erilailla kuin aiemmin. Kyselen hoitajilta syytä lupien viemiseen. Vastaukseksi saan kyllästyneitä katseita ja outoja termejä hoitolinjauksesta. "Mitä hemmettiä mä tein väärin ja mitä kaikkea mun pitää tehä saadakseni ne luvat takas?", räyhään tummahiuksiselle hoitajalle. "Kyse ei ole siitä, ettetkö olisi toiminut oikein. Saat luvat kun tarjotinruokailuja ei tarvitse enää korvata nutridrinkeillä." Mitäs helvettiä. Menee vähintään puoli vuotta, ennen kuin saan pakotettua mahaani sen mielettöämän ruokavuoren. Miksi mun annetaan maistaa vapautta ja ihastuttuani se riistetään räkäisesti nauraen pois? Ikinä ei mee nallekarkit tasan.

Itken hoitokokouksessa saamatta ainuttakaan sanaa suustani. Viheliäiset, arvostelevat katseet tuijottavat uteliaina. Vanhemmat ja hoitohenkilökunta juttelevat siitä, miten syön edelleen liian vähän. Jos en pian pysty parempaan, joudutaan turvautumaan nenämaha-letkuun, ne sanovat. Ahdistus kasvaa kasvamistaan. Ne eivät näe miten mä yritän. Teen parhaani ja enemmän, mutta se ei kuitenkaan riitä. Sanoinkuvaamattoman turhauttavaa. En vaan yksinkertaisesti pysty syömään yht'äkkiä 2000 kaloria päivittäin, vaikka kuinka haluaisin. Miksi noiden pässien on niin vaikea tajuta sitä.

Äiti huutaa eteisessä miten musta ei ole mihinkään.

Battle for the sun

"OSASTO PV1
Ruokailulla ylitin itseni: söin 5 palaa perunaa ja 3 haarukallista kurkkusilppua. Syömisen jälkeen on hermoja raastava hiljainen tunti. Makaan hetken ruman vihreällä sängyllä, kunnes ahdistus iskee hyökyaaltona. Alan hyppiä itku kurkussa haarahyppyjä pienessä tiiliseinäisessä huoneessa. "Mitäs täällä tapahtuu kun kuuluu kolinaa?", hoitaja tunkeutuu ovenraosta. Lopetan hyppimisen ahdistuksen vain kasvaessa. Olisihan mun pitänyt tietää, että ne kuulevat miten tää valas läjähtelee lattiaa vasten. Hävettää."

Pää ei toimi. Oon ollut täällä nyt 10 päivää, eikä olo ole juurikaan parantunut. Ei kuitenkaan ahdista yhtä paljoa kuin kotona. Täällä vietetty viikko tuntuu kuukaudelta ja hoitajat ovat mukavia, jos niille tulee semmonen fiilis. Psykologia oon tavannut kaksi kertaa ja jouduin täyttämään harhoihin liittyviä kyselyjä. Se on turhauttavaa, koska oon varma että  ahdistuksen, liian vilkkaan mielikuvituksen ja pelon aiheuttamat hallusinaatiot katoavat kun pääsen eroon masennuksesta.

Aluksi mulle määrättiin 1800 kalorin tarjotin ruokailu. Koska en pystyin syömään siitä ruokakasasta vain sadasosdan, tarjottimen kalorimäärä laskettiin 1200:taan. Lopulta tarjotinruokailu lopetettiin kun sain vakuutettua yhdelle hoitajalle, että syön kyllä ilman valmiiksi laadittuja annoksia. Pidin lupaukseni: söin aamupalalla 1½ paahtoleipää, lounaalla söin 1/4 lautasellista epäilyttävän näköistä riisiä, 5 tomaatti siivua, inhottavan kalkkunapalan, vähän kastiketta ja kulhollisen raparperimössöä vanilijavaahdon kanssa. Oon ylpeä ittestäni, vaikka maha painaakin 5000 kiloa. Mähän parannun ja pääsen takaisin kotiin.

"OSASTO PV 9 
Itken ilman mitään erityistä syytä. Turhaan. Kyyneleet valuvat poskia pitkin, eikä niitä voi estää. 
Ehkä itken, koska huomen aamu on kiireinen enkä usko selviäväni siitä. Ehkä itken, koska huonekaverit naureskelevat mutta en osaa olla iloinen. Ehkä itken, koska on ihan mieletön ikävä, tai ehkä itken koska tajuan että kaikki loppuu aikanaan.

Vedän peiton kasvojeni päälle karatakseni ystävällisiltä sanoilta ja ttukehduttaakseni liian kirkkaat valot. Toivon voivani lakata hengittämästä ja leikittelen ajatuksella, että hukuttautuisin lavuaariin. Peiton alla tuoksuu maissi ja mandariinin hajuinen saippua." 

Syöminen ahdistaa edelleen, mutta J:n ja vanhempien vierailut auttavat jaksamaan. Peiliin katsoessa hieman kuopalla olevat posket, selkeästi erottuvat, terävät kylkiluut ja pehmeälle mahalle voimakkaana kontrastina törröttävät lantioluut näyttävät melko rumilta. Siitä huolimatta pelkään, ettei tälle lihomiselle tule loppua ja reisieni leviämistä niin, etten mahdu enää ovista sisään. Mut on punnittu täällä kerran ja silloin ruhoni painoi 50.8kg ja koska oon ilmeisesti kasvanut kaksi senttiä, painoindeksi on ihan liian iso 18.7.

Kaiken kaikkiaan osasto ei ole läheskään niin kamala paikka kun kuvittelin. Täällä on paljon hyviä tyyppejä ja oon päässyt jo kerran päivälomallekin. Usein hoitajat ja osaston tiukat säännöt ottaa päähän, vaikka huonekavereiden kanssa juteltua tajuaa sen kaiken olevan kai kuitenkin vain omaksi parhaaksi.

Liian paljon asiaa ja liian vähän aikaa. Murr.

I will battle for the sun

and I wont stop until I'm done

I will brush up all the dirt

and I will pretend it didn't hurt

-Placebo

Hengissä

Voi fan. Oon sairaalan maksullisella netillä, täs koneessa oli jotain häikkää ja mun ulkonaliikkumislupa loppuu viiden minuutin päästä. Postaus jäi kesken ärrärr. Kiitos uusille lukijoille. Kirjoitan postauksen loppuun varmaan huomenna ja vastaan kommentteihin. Toteutan noi sivupalkin jutut kun joku kaunis päivä pääsen kotiin omalle koneelle. Ja nyt pitää juosta takasin osastolle.