They creep out of the cellar shaft

Pääsin opistoon, jonne mulla ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia! Äiti ja sukulaiset olivat väärässä kun väittivät kiven kovina, etten pääsisi sisään. 600 hakijaa ja onnistuin jotenkin eksymään 16 onnekkaan opiskelupaikan saaneen joukkoon. Sisällä on ilotulituksia, raketteja ja pumpulia. Ei näin voi käydä mulle. Ainutlaatuisen täydellinen poikaystävä (joka on nyt jossain miljoonan kilometrin päässä ja mulla on sitä mieletön ikävä) ja unelmien opiskelupaikka. Tän täytyy olla hyvää unta, josta herään minä hetkenä hyvänsä ankeaan arkeen. Ei tää voi olla mahdollista. Ei mulle voi käydä näin.

Vihaan noita hoitajia. Lounaalla sain syötyä koko lautasen tyhjäksi, lukuunottamatta pientä kermaviilikastikelammikkoa. Kysyn hoitajalta riittääkö syömiseni, jos syön vielä tarjottimella olevan leivän ja jälkiruuan. "Eipä se riitä kun tarjottimen kalorit on laskettu ihan pienintäkin pisaraa myöten", se sanoo ja hymähtää halveksuvasti. Tuijotan hoitajaa pöyristyneenä. Söin oksennusta pidätellen limaiset kasvispihvit ja muut lautasella olevat mössöt ihan turhaan. Ulkoiluluvat lipuvat koko ajan kauemmas ulottumattomiin. Leuka alkaa täristä. Koitan tukehduttaa nyyhkytyksen tunkemalla ruisleipää kurkusta alas. Ahdistuksen ja turhautumisen värittämä pahanolon pyörremyrsky kasvaa sisälläni mustana. Teen kaikkeni, eikä se kuitenkaan riitä mihinkään. Kyyneleet valuvat puroina saaden leivän maistumaan suolaiselta.

Hoitajat rupattelevat vieressä iloisina ja korjaavat muiden koluttuja astioita. "Haluutko vielä vettä?", toinen niistä kysyy ja katsoo virnuillen mun vetistäviä, punaisina hehkuvia silmiä. En vastaa. Tuijotan tarjotinta, tyhjäksi koluttua salaattikulhoa ja kermaviililänttiä. Pään sisällä ristiriidat sotivat keskenään verisesti. Kouristava ahdistus kasvaa ja saa ruisleipää pitelevät kädet tärisemään. Hoitajat hääräävät ympärilläni sanomatta mitään. Toinen heistä hyräilee iloisesti ja katsoo mua hymyillen, kun repäisen keittiöstä talouspaperia kuivatakseni poskia pitkin juoksevat joet. Miksi kukaan hoitajista ei sano mitään? Miksi yksi tytöistä saa kaikki hoitajat huolestuneina ympärilleen vetämällä hiuksia kasvojensa eteen, mutta ketään ei kiinnosta kun itken ruokapöydässä? Tuntuu epäreilulta, että mä en ansaitse apua. Olisi riittänyt, että joku olisi istunut viereen tai vaan kysynyt mikä mulla on. Tunnen itseni näkymättömäksi.

Juuri kun olin saanut ulkoiluluvat (2 kertaa 30min päivässä) ja olin ensimmäistä kertaa yksin ulkona kahteen viikkoon - luvat riistettiin pois. Tuntuu epäreilulta, koska en ole tehnyt mitään erilailla kuin aiemmin. Kyselen hoitajilta syytä lupien viemiseen. Vastaukseksi saan kyllästyneitä katseita ja outoja termejä hoitolinjauksesta. "Mitä hemmettiä mä tein väärin ja mitä kaikkea mun pitää tehä saadakseni ne luvat takas?", räyhään tummahiuksiselle hoitajalle. "Kyse ei ole siitä, ettetkö olisi toiminut oikein. Saat luvat kun tarjotinruokailuja ei tarvitse enää korvata nutridrinkeillä." Mitäs helvettiä. Menee vähintään puoli vuotta, ennen kuin saan pakotettua mahaani sen mielettöämän ruokavuoren. Miksi mun annetaan maistaa vapautta ja ihastuttuani se riistetään räkäisesti nauraen pois? Ikinä ei mee nallekarkit tasan.

Itken hoitokokouksessa saamatta ainuttakaan sanaa suustani. Viheliäiset, arvostelevat katseet tuijottavat uteliaina. Vanhemmat ja hoitohenkilökunta juttelevat siitä, miten syön edelleen liian vähän. Jos en pian pysty parempaan, joudutaan turvautumaan nenämaha-letkuun, ne sanovat. Ahdistus kasvaa kasvamistaan. Ne eivät näe miten mä yritän. Teen parhaani ja enemmän, mutta se ei kuitenkaan riitä. Sanoinkuvaamattoman turhauttavaa. En vaan yksinkertaisesti pysty syömään yht'äkkiä 2000 kaloria päivittäin, vaikka kuinka haluaisin. Miksi noiden pässien on niin vaikea tajuta sitä.

Äiti huutaa eteisessä miten musta ei ole mihinkään.