Jutellaan aluksi niitä näitä. Siitä, mitä hyvää ja huonoa kuuluu. Kerron avoimesti kaikenlaista pahasta olosta ja muista tunteista. Saan jopa viikon armahduksen ruokapäiväkirjan pitämiseen. Nyplään neuleen hihaa kun kouristava ahdistus tukehduttaa. Pelkään jotain, mutten tiedä mitä. "Musta tuntuu etten mä selviä tästä enää yksin." Turkoosisilmäinen nainen sanoo olevansa ylpeä musta ja tosi iloinen, kun uskalsin sanoa ton asian ääneen. Helpotuksen tunne lieventää ahdistuksen otetta.
Psykiatri kertoo suunnitelleensa, että kirjoittaisi mulle lähetteen suljetulle syömishäiriöyksikköön heti tammikuussa kun täytän 18. Häntä kuitenkin huolestuttaa, että oppisin uusia "kikkoja" todella huonossa kunnossa olevilta anorektikoilta. Joissain erikoistapauksissa syömishäiriöyksikköön saatetaan ottaa alle 18-vuotiaita, mutta psykiatri sanoi että odotellaan ensin kirjettä psykiatriselta poliklinikalta ja sen jälkeen sitten katsotaan että mitä tehdään..
Vielä hetki sitten se sanoi olevansa tyytyväinen muhun ja että mä olen edistynyt! En mä ole sairas. Tää on vaan vaihe. Mä en halua suljetulle osastolle. Miksi mä edes pyysin apua kun kaikki on kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan ok? En mä tarvitse sitä. Kyllä mä pärjään. Ää kaikki on niin sekaisin etten mä tiedä mitä mun pitäisi ajatella.
Juna kiitää raidetta pitkin poispäin jättäen laiturille laiskat jäähyväiset. Myöhästyin taas. Talsin viereiselle laiturille antaen musiikin huumata jo valmiiksi sekavan pään. Hengitän kirpeää kevätilmaa lämpimien kyynelten valuessa poskia pitkin. Ei tän näin pitänyt mennä.
Minäkin on olen todella ylpeä sinusta, liilassa luomivärissäni. <3
VastaaPoistaTuo on edistymistä siinä, että paranet. Ehkä tämä on vaihe joka menee ohi, mutta ehkä juuri oikeanlaisella avulla.
Saat olla todella ylpeä itsestäsi että sanoit ajatuksesi ääneen! Se on jo alku. Mulla ei ole osastosta kokemuksia, en tiedä onko se hyvä vai huono. On totta, sieltä voi saada huonoja vaikutteita muilta. Toivottavasti kuitenkin saat tarvitsemaasi apua. Vaikutat tosi fiksulta ja ihanalta ihmiseltä, rakastan tapaasi kirjoittaa. :)
VastaaPoistaMinä myös olen susta ylpeä, että sanoit sen vihdoin ääneen<3 Osastosta ei itellä oo kokemusta, mutta tiedän ihmisiä jotka siellä on ollu ja kyllä ne avun on sieltä saannu. Sen käsityksen oon saannu, että itestä se riippuu eniten kuinka hyvän avun sieltä saa. Jos ei itellä oo halua parantua, niin sehän on vaikeeta oli kyse mistä sairaudesta vaan.. Ainaki ite sillon huomasin, että ku päätin etten jaksa enää olla masentunu ja että haluan tän loppuva nyt, nii lopulta sit pääsin siitä irti. Voimia sulle ja toivon niin paljon että paranet<3
VastaaPoistaAa kiitos<3
VastaaPoistaJa mäkin rakastan sun tapaa kirjoittaa :)
Ihana blogi vaikkakin ajatukset on synkkiä~
Mäkin olen ylpeä susta!
VastaaPoistaÄläkä pelkää osastoa, kunhan muistat, että sinne mennään paranemaan. Sä olet ansainnut paranemisen. Osastolla selviäminen ja siitä avun saaminen on asenteesta kiinni. Oikealla asenteella siitä saa paljon irti
nim. kolmas kerta todensanoi
Haleja ja voimia <3
Itkettää. Ei mulla ole anoreksiaa. Ei läskillä voi olla anoreksiaa.. Ei voi olla. Se on mahdotonta.
VastaaPoistaKäyn terapiassa kerran viikossa ja lääkärin puheilla kerran kuukaudessa.
VastaaPoistaOn minulla epäilty kakssuuntaista mielialahäiriötä. Mutta epäilyksi jäänyt. Musta tuntuu että en jaksa enään näitä huonoja hetkiä. Kun ne tulee niin voimakkaina aina.