Don't try to fix me I'm not broken

Hello, I'm the lie

En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa.  Kuuntelen Evanescencen Hello -kappaletta repeatilla pikkuvelipuolten rääkyessä yläkerrassa. Karsea, eläimellinen huuto raiskaa armottomasti herkän melodian. 

"Kun sä kerran kuuntelet Rammsteinia niin kyllä sulla pitäisi olla jonkin verran asennetta."

"Sehän on hyvän merkki. Sä alat taas pikkuhiljaa tuntea."

Perjantaina psykiatri sanoi että mun pitäisi sanoa isälle suoraan, etten halua enää käydä täällä. Jos se olisi noin helppoa, niin enköhän mä olisi jättänyt tän paikan jo vuosia sitten. Rohkaisin kuitenkin vihdoin itteni. Kun avaan ulko-oven ja isä tulee hymyillen vastaan kysyen "mitä kuuluu?", vastaan että helvetin huonoa. Äitipuoli ja isä ihmettelevät siinä sitten silmät pyöreinä ja huokailevat kilpaa. Tokaisen ettei mulle ole kuulunut vuosiin hyvää, en vaan oo ennen sanonut sitä ääneen. Siinä perheessä on nimittäin normi, että jos joku kysyy kuulumisia, niin siihen pitää aina vastata hyvää. Olisihan se kieltämättä aika epäkohteliasta vastata rehellisesti esitettyyn kysymykseen. Nappaan kamat ja menen alakertaan kuuntelemaan musaa. Muutaman tunnin kuluttua isä tulee kysymään mun käyttäytymisestä. Sanon, etten halua enää käydä täällä. Isän ilme muuttuu haikeaksi. Se sanoo hiljaa ettei kukaan pakota mua täällä käymään. Se sanoo olevansa pettynyt muhun. Pikkulapset eivät osaa kontrolloida tunteitaan, mutta mä olen jo niin vanha että mun pitäisi kyetä siihen. En osaa käyttäytyä oikein ja ottaa muita huomioon. Isä lähtee ärtyneenä takaisin yläkertaan perheensä luokse.

Lauantaina lähden aamupäivällä takaisin äidin luo nähdäkseni J:tä. Isä soittaa vihaisena kun pistin tekstarin, etten ole menossa sinne takaisin. Isä sanoo taas olevansa pettynyt muhun. Tunnelma laskee puhelun takia ja loppu ilta menee pilalle. J ottaa puheeksi, miten olin käytökselläni satuttanut sitä viime vuonna. Ei sen tarkotuksena ollut pahoittaa mun mieltä, mutta mä en pystynyt enää estämään kyyneleitä. Itken J:n sylissä liian kauan ja se pelästyy. Se pyytelee anteeksi luullessaan tehneensä jotain väärin. Kuivaan kyyneleet ja pakotan hengityksen tasaiseksi. Kuiskaan, ettei J tehnyt mitään väärin. Kyyneleet karkaavat taas poskia pitkin. Hukun.

Mä haluaisin kirjoittaa jotain fiksua ja kaunista, mutten osaa. Pää on ihan sekasin. En tiiä mistä alottaisin, kun oon pitänyt niin pitkän kirjoitustauon. Ei mulla oo ees ollut mitään syytä olla kirjoittamatta. Oon vaan sen sijaan tuijottanut seinää tai ollut J:n kanssa.


En saa nykyään mitään aikaiseksi. Näiden näppäintenkin paineleminen on raskasta. Mikään ei tunnu miltään, eikä mikään jaksa kiinnostaa. Istun päivät pitkät sohvalla tuijottaen ostoskanavaa tai telkkarin yläpuolella olevaa taulua. Jääpalojen hakeminen pakastimesta on iso saavutus, pääsinhän mä jopa ylös sohvalta. Laiska, tyhmä ja saamaton lahna. 

Kaunis kiitos kommenteistanne ja anteeksi, 

etten ole kyennyt vastaamaan niihin.. Olen 

lukenut teidän merkintöjänne, mutten kyennyt 

kommentoimaan. Anteeksi. Vastailen ja 

kommentoin teille myöhemmin illalla.