Kärpäsinä keuhkoissa

Aamuksi on varattu aika psykologille, mutten löydä perille. Harhailen 20 minuuttia ihmistungoksessa etsien uusia tiloja. Likaisilla hisseillä päämäärättömästi ylös ja alas. Luovutan ahdistuksen kasvaessa sietämättömäksi. Äiti huutaa kun rahaa lentää kaaressa roskiin. Mä en saa olla näin hemmetin avuton. Ostan kultaiseen käärittyä lohtua ja laahustan bussille. Kultaista ei kuitenkaan voi syödä, koska ympärillä on liikaa uteliaita ihmisiä. Haluan syödä. Maha murisee turhan äänekäästi. Sadepisarat läiskähtelevät laiskasti kadulle. Liian paljon ihmisiä. Kotona koitan hukuttaa pahan olon pullaan ja suklaaseen. Paiskon tavaroita ja hakkaan sänkyä. Tukehdun tähän kurkkua kuristavaan tunteeseen.

Oon feilannut pahemman kerran. Ensinnäkin, aamupalaa olen syönyt kuluneen viikon aikana jopa kerran, sen lisäksi unirytmi on päin persettä ja epäonnistuin rangaistusruokien normalisoimisessa. Oon suunnattoman pettynyt ja vihainen itselleni. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tällainen hyllyvä läskikasa onnistu missään. Ketuttaa. Nyt on sellainen fiilis, että miksi edes yrittäisin kun epäonnistun kuitenkin. En jaksa enää epäonnistumisen, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden pyörremyrskyjä. Toivottavasti keskiviikkona asiat muuttavat suuntaa, kun koulu määrää rytmiä päivälle. Pakko jaksaa yrittää ja tehdä kipinästä tulta.
 
Ruosteisia, viiltäviä sanoja parvekkeella. Joku rääkyy korvaan likaisia lauseita. Et sä sitä ansaitse vitun läski. Ihan niinkuin se muka oikeasti susta välittäisi. Kaikki on pelkkää kulissia. Oot vaan se kakkosvaihtoehto. Sut heitetään kesäkissana menemään heti kun joku parempi tulee vastaan. Mitä sä muka kuvittelit? Että vaaleanpunainen prinsessatarina kestäisi ja eläisit elämäsi onnellisena loppuun asti? Ja paskat. Se löytää jonkun toisen jolloin sua ei enää tarvita.

 Tarvitsen aikaa, pakko päästä hengittämään. Kääriydyn vanhaan, rumaan peittoon ja suuntaan ulko-ovelle. Koitat estää kysellen, johtuvatko vetiset silmät ruosteisista sanoistasi. Kiellän ja yritän päästä ohitsesi. Vihdoin luovutat pettyneen näköisenä kun sanon tulevani pian takaisin. Sieppaan musiikin ja lähden seitsemännen kerroksen tuuletusparvekkeelle. Hyinen kivilattia saa ihon kananlihalle. Hauraita kyyneleiden tukahduttamia säveliä kylmän tuulen kuivattaessa kasvoja. Punainen metallikaide tuntuu viileältä jalkojen alla. Kaukana alhaalla katulamput tuikkivat keltaisina piirtäen rajoja hämärään. Ei mun tilanne muutu miksikään. Oon liian heikko ja typerä. Haluan jättää kaiken paskan ja syöksyä vapauteen. Päästä irti kaikesta. Hengittää. Epäröin liikaa. Hiivit pimeästä parvekkeelle ja silität selkääni.

Kuparinen taivas syöpyy mustaksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, se suhisee.

"Eivät ne olisi sua oikeasti halunneet päästää pois niin aikaisin"

Lihavat sadepisarat paiskautuvat lasia vasten rumpukapuloina. Ikkuna on turvonnut muodottomaksi, eikä sitä saa kiinni. Salamat välkkyvät piirtäen karikkoisia reittejä pimeään. Karkaan oven takana vaanivilta varjoiltani peiton alle hytisemään. Äiti herää ukkoseen ja syöksyy saarnaamaan unen tarpeellisuudesta. Sen kasvot hehkuvat ilmeettöminä hämärässä. Pleikkarin punainen silmä tuijottaa toruen kalpeita kasvojani.

Liu'un natisten asfaltin yllä. Kangaskassissani matkustaa metallia ja vihreitä korvia. Astun ulos hitaasti aukeavista ovista ihmisjoukon arvosteltavaksi. Ne nauravat likaisille hiuksilleni äänekkäästi. Huutavat äänettömiä herjauksia. Yritän olla välittämättä ja keskittyä suunnistamiseen. Liian kova musiikki viiltää korvia, mutta se on niille oikein. "Sä olet taas kutistunut.", se sihisee pettyneenä. En tiedä pitäisikö sanat ottaa kohteliaisuutena vai varoituksena rotkoon putoamisesta.

Muisti on huonommassa kunnossa kuin ikinä ennen. Ehkä se johtuu katossa tuhisevasta auringosta, joka ei anna nukkua tai sitten solmuun kiemurtelevista ajatuksista. Jäykistyn kauhusta huomatessani yksinäisen valon osuvan kiiltävään. Mielikuvitus laukkaa maalaten karseita mielikuvia varjoista. Varpaat repivät toisensa verille. Teräviä hampaita. Tukahdutettuja huutoja. Likaisia neuloja. Kynsien jälkiä käsivarsissa. Rauhoituttuani huomaan kiiltävän olevan kitara, jonka laskin nojaamaan sängyn reunaan kymmenen minuuttia sitten. Säälittävän typerää säikkyä jotain niin turhaa ja tuttua.

Pitää vain yrittää olla vahva ja jaksaa. Ikkunasta luikerteleva kolea tuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin. Hukuttaudun inhottavasti kutittavaan villapaitaan ja syöksyn työntämään oven kiinni kissan jäljiltä. Oven takana odottavia varjoja ei saa päästää sisään. Katossa on violetti mustekala joka valuu hitaasti lattiaa kohti. Todellisuuden rajat sekoittuvat pimeään.

Eilinen tehtävänanto oli aamupalan syöminen ja onnistuinkin siinä tänään. Lusikoin muroja naamaan vapaaehtoisesti, eikä kenenkään tarvinnut erikseen kehottaa syömään. Kai sekin on jonkinlaista edistystä. Pitää vain jatkaa samaan malliin aamupalan suhteen. Huomenna otan tehtäväksi kahdeksan tunnin yöunista kiinni pitämisen. Jos muisti ja keskittymiskyky eivät parane radikaalisti tämän viikon aikana, opiskelu tulee olemaan käytännössä mahdotonta. Niin paljon vaadittavia muutoksia ja pelottavan vähän aikaa.

Pahoittelen etten kykene tänään vastaamaan kommentteihin ja sähköposteihin. Pää ei toimi, eikä ajatus kulje.

Takkuisia sormia ja sateenkaaria

On surullista, että J joutuu muistuttamaan mua lääkkeistä sun muista pillereistä. Ei se ole J:n vastuulla. Sen ei pitäisi miettiä heitinkö mä aamulla nappeja kurkusta alas vai en. Niiden syöminen pitäisi tapahtua automaattisesti ilman apua. Päällä on vain jotain lääkkeitä vastaan. Se on mennyt ja sanonut sopimuksensa irti.

Paino on tippunut kaksi kiloa viikon aikana, vaikka olen parhaani mukaan koittanut olla ajattelematta syömistä. Äiti huutaa huolestuneena, että jos laihdun vielä yhdenkin kilon, pitää taas aloittaa ah-niin-ihanien nutridrinkkien kurkkuun kumoaminen. Tunnen itseni tyhmäksi. Oon oottanut ihmettä kuin kuuta nousevaa ja vasta nyt oikeasti tajuan, ettei kukaan muu voi käydä puolestani läpi asioita, joiden takia tähän tilanteeseen oon joutunut.

 
Nyt mun on oikeasti tehtävä jotain. Luin erästä edelliseen postaukseen linkitettyä blogia, joka valoi uskoa paranemiseen ja tästä keinulaudalla kiikkumisesta poispääsyyn. En halua tuhlata enempää kuukausia sankassa sumussa kulkemiseen. Koulukin jatkuu ensiviikon keskiviikkona. Jos haluan kouluttautua unelmieni ammattiin ja saada vielä töitä sillä alalla, pitää tapahtua paljon muutosta lyhyessä ajassa. Tahdon muistaa, miten torniin maalatun kellon viisari jahtaa taivaanrannassa haukottelevaa aurinkoa. Kaikkia tylsän turhia arkisia pikkujuttuja, jotka eivät jää päähän millään.

Pitää kirjoittaa tälle tarinalle uusi alku tekemällä pieniä muutoksia ja asettamalla jokaiselle viikolle tavoite. Tämän viikon tavoitteena on aamupalan syöminen. Ja mähän syön sen tai itken ja syön.

TO DO
- Sivupalkissa olevan painotaulukon poisto (paino ei ole ihmisarvon mitta!!!!!111!)
- Aamupalan syöminen
- Lounaaseen totuttelu
- Rangaistusruokien syömisopettelu
- Vieraiden ihmisten seurassa/läheisyydessä syöminen
- Kohtuudella liikkuminen
- Aivopeseminen (oon ihan hyvä tällaisena ja plaaplaaplaa)

Oon kyllästynyt juoksemaan verenmaku suussa, jotta mahtuisin koon 32 farkkuihin. Nyt tää paskassa ja itsesäälissä kieriminen saa luvan loppua.

Ps. Kaunis kiitos sivustoista, jotka linkititte edelliseen postaukseen. Kahlasin jokaisen blogin läpi ja siitä on ollut ihan hirmuisesti apua.

Vaaleanpunaista teetä ja tulehtuneita aaltoja

Taivas ratisee purppurana jalkojen alla. Sinä et pääse ajatuksiini tänään. Täällä ei ole sijaa varjoille. Nauran Sinulle ja veitsenteräville hampaillesi. Et voi upottaa niitä punaiseen kun tanssin karkuun. Tuuli valelee kasvoja lasinsiruilla ja hymyilee.

Mun on vaikea hyväksyä, että syömisen kanssa on minkäänlaista ongelmaa, vaikka valkotakkiset tädit muuta väittävätkin. Se johtuu siitä, että "vääränlainen" syöminen tuntuu normaalilta, jolloin sitä ei osaa mieltää vääräksi. Tätä ruuan kanssa pelleilyä on jatkunut kuitenkin niin pitkään, että normaalisti syöminen tuntuu utopistiselta. "Ei kai kukaan muka oikeasti voi syödä viittä kertaa päivässä" -tyyppisistä ajatuksista pitäisi jollain ihmeen kaupalla päästä eroon.

Haluan päästä tästä irti, mutten tiedä miten se onnistuisi. En osaa kulkea sitä kultaista keskitietä, vaan syömisenkin suhteen joko ajattelen sitä 24/7 tai sitten en ajattele ollenkaan. Jos en ajattele syömistä lainkaan, inhottavat kurkkua kuristavat tunteet kerääntyvät siihen hetkeen kun olen yksin. Yksin en pärjää piruja vastaan. Tarvitsen motivaatiota, mutten tiedä mistä sitä repisin. En halua että J joutuu kärsimään, mutta se kyllästyy muhun kuitenkin jossain vaiheessa ja löytää veroisensa tytön. En halua että perhe kärsii, mutta eivät ne musta muutenkaan oikeasti välitä. Se on pelkkää kulissia. En halua menettää opiskelupaikkaa, mutta ei sillä ole niin väliä jos kuolen kuitenkin melkolailla lähiaikoina. Loppujan lopuksi millään ei ole merkitystä, koska menetän kaiken kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.


Oon kyllästynyt tähän ainaiseen pessimismiin. Sattuisiko kukaan tietämään paranemismyönteistä blogia tai muuten vaan positiivista luettavaa? Olisin oikeasti ihan mielettömän kiitollinen.

Kuiskitaan pimeydessä kyyneleitä nieleskellen. Olet lämmin, vaikka sanot palelevasi ja otat sängyn päädystä viltin. Jutellaan kuppaisista piruista ja siitä, miten ne meidät löysivät. En osannut aiemmin edes kuvitella, miten vaikeaa sulla on ollut ja nyt en enää ymmärrä, miten olet selvinnyt siitä kaikesta. En voi käsittää, miten olet onnistunut liimaamaan sirpaleet takaisin yhteen kerta toisensa jälkeen. Olen kateellinen ja häpeän heikkouttani. Mun pitäisi olla iloinen. Mulla on asiat ihan loistavasti jos vertaa siihen kaikkeen, mitä olet joutunut kestämään. Ei se ole reilua, miten elämä potkii joitain päähän ja toiset selviävät tästä vuoristoradasta lähes kolhuitta.

Radiosta soi Viidestoista yö ja ajatukset ovat solmussa. Tajusin vasta nyt ettei kyseinen Juicen biisi ole rakkaustarina, vaan se kertoo viinasta ja juoppohulluudesta. Jollain kieroutuneella tavalla surullisen kaunista.

Sängyn alla sihisevät varjot oksentavat mustaa

"Ootko sä varmasti syönyt kun näytät taas noin luihulta?" nyökkään ja vakuutan syöväni enemmän kuin tarpeeksi. "Punnitseeko se psykologi sua?" Epäröin hetken, mutta vastaan kieltäväsi ja siitähän äiti villiintyy. Tästä lähtien se alkaa tarkkailemaan mun painoa haukkana. Sunnuntaiaamuna on pakko juoda paljon vettä, koska oon laihtunut osastolta päästyäni kolme kiloa. Miksi äidin on pakko tunkea nenänsä ihan joka asiaan.

 Ravataan edestakaisin muhkuraisten kivien verhoamien katujen poikki. Turhanpäiväinen small talk surisee mehiläisenä korvassa, eikä mikään tunnu miltään. Olen zombi. Leijun omissa maailmoissani. Koskemattomana. Mikään tai kukaan ei voi tavoittaa mua nyt. Setelit vaihtavat omistajaa kun muovikassit täyttyvät kahisten. Vaihdan paperilappuja onneen. Tahdon tuntea sen taas. Leijua pumpulissa edes pienen hetken ajan.

Isomahaiset turistit hörppivät viinaksia talojen reunustalla kovaäänisesti rehvastellen. Paahtavan kuuma aurinko tekee säkkimäisissä vaatteissa olon tukalaksi. En voi kääriä lahkeita tai hihoja ja paljastaa ihon läpi puskevaa läskiä. Ohikulkijat kiertäisivät kaukaa tällaisen selluliittipaskan, enkä halua herättää liikaa huomiota. En ainakaan nyt. Ehkä sitten kun painan alle 50 kiloa, voin käyttää toppeja ja shortseja. Ehkä sitten jossain vaiheessa kun olen siedettävän näköinen.

Se kysymyspostaus

Mitä haluaisit eniten maailmassa?
♣ Osata olla onnellinen ja tyytyä siihen mitä on, sen sijaan että murehtisi asioiden huonoja puolia

Mikä olisi hirveintä mitä voisi tapahtua?
♣ Vaikea kysymys. Hirveintä olisi, jos J pettäisi, jättäisi, kertoisi ettei missään vaiheessa oikeasti välittänyt ja alkaisi seurustella pikkusiskoni kanssa (voin vaikka lyödä vetoa, ettei tota viimeistä tule tapahtumaan mut se ois karmivaa, jos niin kuitenkin kävis). Sen lisäksi äidin tai pikkusiskon menettäminen olisi lievästi sanottuna järkyttävää.

Mikä on sinulle tärkeää, niin tärkeää että tekisit mitä tahansa sen/hänen/ jonkun vuokse?
♣ J (+ totta kai äidin ja pikkusiskon takia tekisin mitä vaan jos kyse olisi elämästä ja kuolemasta)

Oikea nimesi, toiset nimet mukaan lukien?
♣ Kristiina Tuuli. Etunimeä en halua sanoa, toisen nimen ja sukunimen voin kuitenkin jostain ihmeen syystä julkaista.

Mikä on ollut parasta ja pahinta paranemisprosessissa?
♣ Pahinta on normaaliin syömiseen tottuminen ja syöpyneistä ajatusmalleista eroon pääseminen. Parasta on taas huomata, miten hyvä, onnellinen ja henkisesti kevyt olo on syötyään (verrattuna jatkuvaan jaksamattomuuteen, heikkouteen, uupuneisuuteen, masentuneisuuteen, voimattomuuteen sekä henkisesti ja fyysisesti järkyttävän pahaan oloon). Se fiilis että mä pystyn tähän. Näiden juttujen lukeminen auttaa motivoitumaan vaikeina päivinä.

Mistä viidestä asiasta pidät itsessäsi eniten?
♣ Sääristä. Oon miettinyt vastausta tähän kysymykseen viikon ajan, enkä löydä luonteestani tai ulkonäöstäni mitään muuta siedettävää kuin sääret.

Mistä kahdesta (ei ulkonäöllisestä) et?
♣ 1. Ylianalysoinnista. Jos joku sanoo jotain, esimerkiksi kertoo ettei voidakaan nähdä, niin alan etsimään sille syitä. Sanoin jotain väärin, jätin jotain sanomatta, olisi pitänyt käyttäytyä eri tavalla, ei olisi pitänyt tehdä niin jne. Vika löytyy aina musta.
2. Itsekriittisyydestä.

Millainen on paras uni, jonka olet nähnyt?
♣ Mulla on mielettömän huono muisti, enkä ole lähiaikoina nähnyt unia. Painajaiset vainoavat kyllä niidenkin puolesta.

Millainen olisi unelmiesi vanhuus, sitten kun olet ryppyinen ja eläkeikäinen? Missä asuisit, millainen olisit, olisiko sinulla perhe tai lemmikkejä jne.?

♣ Istun vihreässä nojatuolissa silitellen sylissä kehräävää kissaa. Lapsenlapset juoksevat ympäriinsä napostellen punaisessa peltipurkissa olevia keksejä. On vaikea kuvitella, että asuisin mummelina miehen kanssa. Se olisi luultavasti ehtinyt nukkua pois tai hankkia eron. Asuisin siis yksin kahden kissani kanssa puisessa omakoti- tai rivitalossa, jossa tuoksuu vanilja ja leivonnaiset. Pihalla on valkoinen aita, omenapuu ja pyöreillä kivillä reunustettu kukkapenkki.

Millaista musiikkia kuuntelet mieluiten?
♣ Semmoista, jonka sanoituksissa on jonkinlainen tarina tai piilomerkityksiä. Musiikkityylillä ei niinkään ole väliä, kunhan siinä on itselleen ajankohtaiset lyriikat ja jännä melodia. Semmonen tekotaiteellinen musiikki on mahtavaa.

Millainen huone sinulla on?
♣ Hallittu kaaos. Sotkuinen kirjahylly, keltainen seinä, julisteita, kuvilla peitetty vaatekaapin ovi, natiseva sänky, punaisia tyynyjä ja kynttilöitä.

Unelma jota et ole koskaan uskaltanut ääneen sanoa?
♣ Sairauteni voittaminen. Oon kirjottanut tänne siitä, mutten sanonut sitä ääneen kenellekään. Ikinä.

Mikä on sun lempiväri?
♣ Punainen tai lämmin oranssi.

Minne haluaisit matkustaa juuri nyt?
♣ Italiaan mukulakivikaduille.


Lempikirjasi?
♣ Kuin höyhen myrskytuulessa (kiinalaistytön tarina) on ihanan karu kertomus tytöstä, joka joutuu kokemaan ja näkemään karseita asioita liian nuorena.

Lempielokuvasi?
♣ Lilja 4-ever, Unelmien sielunmessu, Kolmetoista ja Vuosi nuoruudestani tulevat ensimmäisinä mieleen. On niitä hyviä leffoja monia muitakin.

Oletko se sama ananas joka piti our perfect world -blogia (en oo varma muistanko nimen oikein, mutta kyseisen ananaksen toinen blogi oli ainakin nimeltään arrant ana) joskus vuonna nakki?:D
♣ En ole kyseinen tyyppi. Moni on kysynyt multa tota ja oon koittanut etsiä arrant ana -blogia tuloksetta. Sääli sinäänsä. Mielenkiinto heräsi ja ois ollut kiva lukea sen ananaksen tekstejä.

Mitkä on kolme asiaa joista tykkäät ittessäs?
♣ En tykkää mistään itsessäni. Siedän joitakin asioita. Enimmikseen vihaan, kuvotan, iljetän ja inhoan itseäni. En pelkästään ulkonäöllisesti vaan kokonaisuutena.

Miten mieluiten eläisit sun elämää tällä hetkellä?
♣ Viettämällä aikaa ja sekoillen kavereiden ja poikaystävän kanssa. Elää niin kuin huomista ei tulisi, välittämättä muiden mielipiteistä. Hankkiutuisin eroon ongelmistani sormia napsauttamalla ja matkustaisin junilla paikkoihin, joissa en ole ikinä käynyt.

Jos joku tuiki tuntematon tulisi kysymään sulta kadulla, että kirjoitatko sä juuri nimenomaan tätä blogia ja se tunnistais sut, miten sä reagoisit?
♣ En usko blogini olevan niin suosittu (tai että kuvat olisivat niin selkeitä), että ihmiset tunnistaisivat mua kaduilla. Vois olla aika jännää. Se olisi kyllä pikemmin positiivinen kuin negatiivinen yllätys. Oisin aika ihmeissäni.

 Miten sinä ja J tapasitte?
♣ Yläasteella valinnaisen kuviksen tunnilla.

Mikä on J:ssä parasta?
♣ Kaikki! Huumorintaju, empaattisuus, ymmärtäväisyys, helppo jutella lähes kaikesta, puhetapa, huolehtivaisuus, käytöstavat, ulkonäkö... Se on se kokonaisuus.


Millainen on olosi juuri nyt? Itkettääkö, hymyilyttääkö vaiko mitä?
♣ Väsyttää, ahdistaa ja varpaisiin pistellään reikiä neuloilla.


Mitä odotat tulevaisuudelta?
♣ Lähitulevaisuudessa toivon että opiskelu lähtisi hyvin käyntiin, välit J:hin säilyisivät hyvinä ja että lyhyesti sanottuna olisin onnellinen. Olisihan se unelma jos jossain vaiheessa vuonna nakki olisin päässyt eroon piruistani, asuisin rivitalossa rakastamani miehen ja lapsen/lapsien kanssa onnellisena elämäni loppuun asti. En oikein osaa vastata tähän kysymykseen. Uskon että tulevaisuudessa opiskelu menee päin persettä ja joudun takaisin osastolle.

Elämäsi kolme ihaninta hetkeä?
♣ En muista oikein mitään ala- ja yläaste ajoista, eikä mun elämä mitenkään erityisen pirteää ole ollut. Nää alla olevat jutut ovat kuitenkin jääneet mieleen.
- Kun istuttiin vuosi sitten J:n kanssa kalliolla ja kutiteltiin toisiamme havunneulasilla.
- Kun opettelin neljävuotiaana(?) ajamaan pyörällä. Isä työnsi mut alas semmosta pientä mäkeä ja huusin kuin syötävä, sitten se päästi irti ja tuntui siltä että olisin lentänyt. Kunnes ajoin aitaa päin.
- Kun nukuttin J:n kanssa parvekkeella, aurinko laski ja varastelin sen peittoa. Silloin mä olin oikeasti onnellinen ja enemmän kuin tyytyväinen tähän elämään.

Kuinka kaikki tämä masentuneisuus alkoi?
♣ Luulen viimeisen pisaran olleen se, kun vanhemmat erosivat yhtäkkiä lähes 10 vuotta sitten ja syytin siitä itseäni. Toki pitkään jatkuneella koulukiusaamisella oli varmasti oma osansa asiaan. Kieroutuneet ihmissuhteet olivat vain kuorrutteena koko komeudelle. Vaikea sanoa yhtä ainoaa selkeää syytä.
 

Millainen olit lapsena/nuorempana/ala-aste iällä, kuinka taipuvainen esimerkiksi vartalohuoliin? Tai silleen, en osaa oikein tällä hetkellä selittää..
♣ Melko herkkä, omissa maailmoissaan elelevä tarkkailija. Olin erittäin helposti manipuloitavissa, naivi ja sinisilmäinen. Mua alettiin kiusata tiettyjen ulkonäköön liittyvien juttujen takia ala-asteella. Siitä se sitten lähti ja pian jokainen negatiivinien kommentti (esim ”sulla on muuten aika iso nenä”) syöpyi mieleen. Mietin koko loppupäivän mielessäni kommenttia, kunnes vihdoin ymmärrän tyypin olevan oikeassa. Eihän se muuten ilman mitään syytä sellaista sanoisi.

Mitä se mutakakku on :d?
♣ Semmoista todella makeaa, suklaista ja ikäänkuin raakaa suklaakakkutaikinaa. Kunnon kaloripommi.

Lukeeko ketkään sun tutut tätä blogia/ ootko miettinyt joskus antavasi tän osoitteen, että pääsisivät vähän sisään siihen mitä ajattelet?
♣ Oon kertonut blogistani 4:lle tutulle. J:lle, kahdelle osastolla olevalle kaverille ja yhdelle kaverikaverille. Välillä tieto siitä, että he tietävät blogistani häiritsee todella paljon. Koitan kuitenkin turvautua siihen ajatukseen, että eivät he tätä orjallisesti seuraa. Mitä nyt silloin tällöin ehkä kerran kuukaudessa sattuvat sivulleni eksymään. Tai niin mä toivon.